Yöjuoksulla

Ajattelinpa kirjoittaa hieman mietteitä ja analyysiä Jukolan viestin pitkästä yöstä, vaikka se ei liity juuri mitenkään pyöräilyyn. Tai no, onhan siinä enemmän kuin vähän yhteneväisyyksiä 24h pyöräkisojen yöosuuksiin tai muuten vaan yöajeluun. Mikä sitten on erikoista ”pitkässä yössä?” Pitkä yö ei siis ole mikään virallinen nimi, vaan kutsumanimi Jukolan viestin kolmannelle osuudelle, joka on siis viestin toiseksi pisin osuus ja juostaan yöllä. Pitkä yö on suunnistuksen Ouninpohja, Alpe 'd Huez, Nordschleiffe tai Hawaii Iron Man. Eli se kaikkein klassisin, eeppisin, kovin ja legendaarisin osuus, jonka valtiasta voidaan ansaitusti tituleerata lajin kaikkein kovimmaksi jätkäksi. Vaikka ankkuriosuus on pidempi, niin yösuunnistus on yösuunnistusta ja mahdollisuudet mokata moninkertaiset päivän valoon verrattuna. Jukolan aloitus on varmasti monen suunnistajan suurin haave, mutta pitkä yö on se salainen haave. Moni ei kerta kaikkiaan uskalla, sillä se on oikeasti pelottava osuus. Monella maailman huipullakin on mennyt pupu pöksyyn kun on kysytty pitkälle yölle.

Mikä siinä on niin pelottavaa?

Ensinnäkin kolmannella osuudella olisi toden teolla tarkoitus saada eroja aikaan, joten rata-mestari on tehnyt siitä mahdollisimman hankalan ja pitkän radan. Niin ja se mennään pimeässä. Yöllä suunnistaminen on todella vaikeaa ja eroaa täysin päiväsuunnistuksesta. Näkyvyys on rajattu, tiheköissä ja sumussa täysi 0 ja virheet maksavat monin kerroin valoisaan verrattuna. Jos yöllä pummaa tai putoaa kartalta on todella yksin pimeässä metsässä. Pituus 13,6 km ei kuulosta tavallisen tallaajan korvaan pahalta, mutta juokseppa se umpimetsässä. Rasittavuus on jossain puolimaratonin ja Lidingö-loppetin välissä. Niin ja se mennään pimeässä.

Matka vaihtopuomille 

Alun perin tarkoitukseni oli juosta 6. osuus, mutta ei niin yllättäen joku halusi vaihtaa pitkän yön muuhun osuuteen, joten tartuin mahdollisuuteen. Osin siksi, että teen mitä vain mielummin kuin juoksen kahta viimeistä osuutta ja osin siksi, että käsilläni oli nyt ainutlaatuinen mahdollisuus toteuttaa joka suunnistaja salainen haave, sekä seurata isäni jalanjälkiä, joka on jonkin sortin yösuunnistuslegenda. Ainakin seuratasolla... Alun innostus alkoi pikkuhiljaa vaihtua pelon sekaiseen kunnioitukseen ja lopulta puhtaaseen pelkoon ja jännitykseen. Mitä lähemmäs startti tuli, sitä hermostuneemmaksi tulin. Koin aivan uudenlaista hermoilemista, sillä nyt en jännittänyt paineen alla tai epäonnistumista vaan pelkästään omaa jaksamistani. Se oli aivan erilaista hermoilemista mitä normaalisti, se oli hyvänlaatuista hermoilemista. Suurin huoleni oli siis oma fyysinen jaksamiseni, sillä pisin suunnistamani matka viimeiseen kymmeneen vuoteen oli kahta päivää aiemmin iltarasteilla menemäni 6 kilometriä. Lisäksi vatsani oli vihoitellut koko illan, mistä johtuen en ollut uskaltanut tankata mitään kahta voileipää lukuun ottamatta. Seitsemältä tosin olin syönyt pizzan, mutta nyt kello oli jo melkein kolme yöllä. Varusteet pistin päälleni jo kahta tuntia ennen, tämän verran olin arvioinut, että edellisellä juoksijalla menee, jotta saisin hermoilla rauhassa ilman kiirettä pukemisen kanssa. Olin siis to-del-la hermostunut ja seuratessani kisaa netistä huomasin kakkososuuden juoksijan käyneen 8,9 km väliaikarastilla ja yht'äkkiä olikin kiire vaihtopuomille. Numero rintaan, lamppu päähän ja juoksujalkaa EMIT- ja varustekontrollin kautta lämmittelyalueelle ja suoraan vessaan. Tämä pienen pieni stressi-/kiiremomentti rentoutti mieleni täysin ja astellessani puomille olin rento ja valmis haasteeseen.

Rastit 1 – 4

Kun 'Pena' vihdoin tuli vaihtoon, varttia vaille kolme yöllä, mietin hetken pitäisikö antaa lamppu pois, mutta onneksi pidin sen, sillä kisakeskuksen valaistus oli vain hämännyt ja metsässä oli vielä melkoisen pimeää ja tiheiköissä aivan pilkkopimeää. Ensimmäinen rastiväli oli heti yli puolentoista kilometrin rykäisy pääosin tietä pitkin ja lopussa sain hieman suunnistaakin, mutta rasti löytyi hyvin. Seuraavat välit olivat melko lyhyitä, mutta muuten samanlaisia, eli en pimeässä löytänyt mitään hyviä uria joten suunnistin ihan omia reittejä rastilta rastille. Ennen nelosrastia oli mukavasti ensimmäinen juomarasti ja kaikki vaikutti hyvältä. Tosin hieman pelkäsin, että pidin kuntooni nähden liian kovaa vauhtia, mutta sekin asia tulisi korjautumaan...

Rastiväli 4 – 5 

Tässä välillä sekoilin aivan käsittämättömästi, enkä oikeastaan tiedä miksi. Osin se johtui varmaan edellä menneestä nuoresta hyvävartaloisesta naisesta, osin muista urpoista, kenen ohi en päässyt ja osin siitä, että olin hieman huolestunut jaksamisestani. Yritin siis päästä helpolla ja mennä säästöliekillä. Heti aluksi en nähnyt rastin vierestä menevää polkua, vaan päätin tiputtaa kuviorajaa pitkin järven rantaan (ajattelin sen olevan helppokulkuista tiheiköstä huolimatta) ja sieltä edelleen ojan yli ja mäen reunaa rastille. Tiheikkö olikin melkoisen tiheää ja edelläni meni muutama hitaampi suunnistaja, keistä en päässyt ohi tiheikön takia. Lisäksi puseroon iski pelko ja huoli omasta jaksamisesta, sillä tiheikössä eteneminen oli raskasta ja kyykkyasennosta johtuen alkoivat jalat hieman hapottaa. Tullessani ojan rantaan totesin sen joeksi ja jouduin kiertämään ja etsimään ylityspaikkaa. Onneksi vähän matkan päästä löytyi karttaankin merkattu silta. Sillan jälkeen päätin jatkaa uraa pitkin, ettei tulisi enempää tiheikköä, mutta ura meninkin ihan väärään suuntaan. Yht'äkkiä olinkin suolla ja päätin nousta takaisin rinteeseen. Näin kaksi kiveä ja ajattelin, että nyt olenkin samassa mäessä rastin kanssa, mutta huomasin kivikon ja totesin olevani yhtä aikaisemmassa rinteessä. Tiputin takaisin alas ja jatkoin matkaa ja nousin uudestaan rinteeseen ja näin kaksi kiveä. Ajattelin, että: ”eikun nyt mä olen siinä, missä äsken luulin olevani” ja tiputin alas ja jatkoin matkaa. Tällä kertaa vastaan tuli polku ja silta ja nyt tiesin varmaksi olinpaikkani. Olin siellä, missä ei pitänyt olla eli suoraan rastin oikealla puolella. Ei muuta kuin taas rinteeseen ja vastaan tuli laavu. Wat? Tarkaan tihrustamalla kartassa tosiaan oli laavu, joten siitä oli helppo tiputtaa rastille. Huh, noin viisi minuuttia turhaa sekoilua...

Välit 5 – 9 

Sekoilusta huolimatta en lannistunut, vaan ajattelin, että onhan tässä kymmenen kilometriä vielä aikaa napsia sijoja kiinni. Rastilta lähtiessäni joku urpo huuteli takanani, että ”Juostaanko polkua? Eiks kuullosta polku hyvältä?” Vastasin hänelle kiukkuisesti ”Juokse sää missä lystäät.” Inhoan peesaajia, letkassa juoksua ja muutenkin, tykkään mennä yksin. Onhan kyseessä yksilölaji. Tiputin rastilta lähtevän polun hirmuloikilla alas ja ajattelin, että jospa saan urpon tiputettua peesistä, mutta eihän se mihinkään pudonnut. Tullessani tielle päätin jatkaa tietä pitkin, sillä metsä näytti aika tiheältä. Kutoselle pääsikin mukavasti polkua pitkin ja urpokin tipahti hieman kun vähän kiristin vauhtia tiellä. Kutoselta lähtiessäni urpo liimautui taas kantaan ja seurasi minua iloisesti väärään suuntaan. Kun huomasin olevani liikaa sivussa, kirosin ääneen ja urpo vastasi sihen jotain, mitä en muista. Kivikossa painelin vauhdilla ja päätin, että nyt tippuu urpo. Seiskalla oli muutakin porukkaa ja lähdinkin rastilta heidän peräänsä hetkeksi tiputtamaan tielle, kunnes päätinkin mennä ylä kautta yksi. Urpo meni letkan perässä tien kautta ja minä jatkoin mäen päällä suoraan rastille. En tiedä miten kävi ja kumpi oli nopeampi reitti, mutta sainpahan taas mennä yksin. Samalla sain hetken nauttia lähes uskomattomasta näystä. Aurinko nimittäin nousi ja se oli taatusti ensimmäinen kerta kun olen suunnistaessa katsellut auringonnousua. Sanomattakin on selvää, että näky oli henkeäsalpaavan kaunis ja ennen kaikkea erikoinen. Sen verran erikoinen, että tuskin koskaan tulen sitä unohtamaan. Minä yksin mäellä katsellen alas laaksoon sumuiseen metsään johon aurinko loi ensisäteitään Jukolan taikayössä. Olen onnellinen, että olen nyt kokenut sen. Vain suunnistaja voi ymmärtää miten erityislaatuisesta tilanteesta on kyse. Sammutin lampun muistaakeseni tällä välillä, sillä nyt alkoi olla tarpeeksi valoisaa, että tiheiköissä ja notkelmissakin näki suunnistaa.

9 – 13, suunnistus loppuu, polkujuoksu alkaa 

Aamun sarastaessa alkoivat myös urat erottua maastosta paremmin ja rastivälit menivätkin lähinnä valmiita polkuja seuraillessa ja letkassa juosten. Yhdellätoista tosin ajauduin liikaa oikealle, mutta huomasin virheen heti ja näinkin rastin, joten suurta virhettä ei syntynyt. Noin puolitoista minuuttia korkeintaan. Kahdelletoista mennessäni aloin jo tuntea väsymystä kehossani, joten otin toisen energiageeleistäni ja se auttoikin hieman.

Mieli hämärtyy 13 – 19 

Välistä 13 – 16 en oikeastaan muista mitään vaikka kuinka karttaa katselen. Tai oikeastaan muistan sen, että rastin 13 jälkeen oli pellolla syvä oja, mihin juoksin ja loukkasin hieman pohjettani, koska luin karttaa enkä nähnyt, että maa hävisi jalkojeni alta. Tömps. Muutenkin pohkeeni alkoivat kipeytyä tässä vaiheessa. Ihan rasituksesta. Rasti kuusitoista oli ilmeisesti ollut jonkin sortin VIP-/mediarasti, sillä siellä oli näkötorni ja sadekatos rakennettu katsojille. Nyt ne katselivat hylättyinä miten sain lisää voimia ja sprinttasin tietä pitkin rastille 17. Näin pitkää matkaa pitää suunnistaa rastiväli kerrallaan, muuten masentuu siitä miten paljon on matkaa jäljellä. Tieto lisää tuskaa. Tein kuitenkin sen virheen, että päätin vilkaista paljonko matkaa on vielä ja olihan sitä aivan ***vetisti. Tarkalleen ottaen kymmenen rastia ja 5,5 kilometriä. Tämä laski hieman moraalia, mutta päätin jolkotella rauhassa eteenpäin, että en sippaisi totaalisesti. Seuraavalla välillä sain myös suunnistaa hieman, sillä näin, että ura meni eri suuntaan mihin rastini, luotin itseeni ja jatkoin omaa reittiä suoraan lipulle. Tämä kohotti taas moraalia ja sain taas lisää voimia jatkaa. Ennen rastia 19 söin myös viimeisen energiageelini ja ohitin muutaman hitaamman.

19 – 23, juna kulkee, puks puks. 

Nyt hidastin kunnolla juomarastille, otin kaksi kuppia urheilujuomaa ja heitin hieman huulta toimitsijoille. Olin taas jostain saanut hieman voimia ja mennä jolkottelin letkan perässä ilman sen kummempia vaikeuksia. Loppupätkä olikin muuten putkea, eli kaikilla oli sama hajonta. Tämä tarkoitti sitä, että urat olivat melkoiset ja nyt alkoi muutenkin näkyä elämää metsässä, nimittäin 4. ja 5. osuuden pätkämatkalaisia. Pitkä väli meni uraa pitkin melkein perille asti, missä polku hieman hävisi, mutta rasti löytyi helposti aukon kautta. Rastilla 22 tein taas pienen virheen ja ajauduin hieman liikaa oikealle, mutta se oli ns. alle puolen minuutin pummi eli ei sen merkittävämpi virhe. Rastilla 23 ajauduin taas hieman vasemmalle, mutta olin koko ajan kartalla, en vain jaksanut välittää. Olin nimittäin todella väsynyt.

23 – 27, ilman jalkoja 

Rastille 23 lähdin menemään selvästi väärää uraa, mutta en vain jaksanut välittää. Jalkani olivat nimittäin aivan loppuun ajetut ja kävelinkin mäen ylös. Vaikka näin oikean uran, en jaksanut korjata kurssiani, vaan ajattelin, että kiipeän tämän rinteen ensin ja vaihdan sitten kurssin kohti rastia. Näin teinkin ja pystyin taas juoksemaan kun maasto tasaantui. Onni onnettomuudessa oli se, että muut letkastani eivät tajunneet uran olevan väärä ja he jatkoivat matkaa rastin ohi. Rastille saavuin 4. ja 5. osuuden juoksijoiden ristitulessa ja 25. rastille juostessani muut letkassani juosseet tulivat vastaan pummattuaan rastia. Loppu olikin kosmetiikkaa, polkua pitkin rastilta rastille, tosin tiesin, että viimeisen kanssa piti olla tarkkana sillä moni oli sitä pummannut. Kilpailukeskuksesta olin seurannut, miten lähekkäin olleet kolme viimeistä tuottivat pään vaivaa monelle. Omani oli niistä keskimäinen ja saavuinkin sihen suoraan. Tiesinhän sen sijainnin etukäteen.

Tuuletukset.

Loppusuoran jaksoin kuin jaksoinkin juosta kaikesta väsymyksestä huolimatta. En ollut uskoa silmiäni kun näin maalin yllä olevan kellon. 04.45!!! Olin mennyt pitkän yön kahdessa tunnissa. Edes villeissä kuvitelmissani en ollut uskonut niin kovaan aikaan. Veikkasin reilusti yli kahta, lähemmäs kolmea tuntia itselleni. Fiilis oli nyt mahtava ja kaiken lisäksi pääsin antamaan ”viestikapulan” suurimmalle esikuvalleni ja pitkän yön legendalle, omalle isälleni. Ainut vaan, että hän oli kateissa puomilla, joten huusin: ISKÄ! Ja iskä tuli, kuoriutuen tuuliasusta ja valitellen, että: ”sää vähän yllätit”. Annoin kartan, otin Jykken tuuliasun ja toivotin hänet neljännelle osuudelle sanoin: ”Nyt se on tehty, pitkä yö. Varo kiviä!”

Miltä nyt tuntuu?

Olen todella tyytyväinen suoritukseeni. Virheitä tuli, eikä jalka oikein enää noussut lopussa, mutta kaiken kaikkiaan ylitin omat odotukseni. Kaksi tuntia on aika, mihin en tosiaankaan uskonut pystyväni ja ilman hölmöilyjä olisin jopa hätyytellyt SBS Vikken yötykkiä, Lesiä.
Pohkeet olivat mukavasti jumissa ja polvet ja kädet kolottivat, mutta muuten mies oli voimissaan. Olotila oli enneminkin, että siinäkö se nyt oli. En tosin saanut aivan täydellistä kokemusta, sillä aurinko nousi kasivälillä reilun viiden kilometrin jälkeen, mutta kivaa oli silti. Auringonnousun katselu kesken suunnistuskisan on vaan niin uskomatonta, että sen haluan kokea toistekin. Onhan sen katselu kesken maastopyöräkisankin hienoa, mutta kyllä suunnistus vie voiton. Näin jälkikäteen ajateltuna yksin pimeässä metsässä juostessaan sitä todella aisti Aleksis Kiven ja Jukolan hengen.

Eniten olen kuitenkin tyytyväinen sihen, että nyt olen tehnyt sen ja että en hyytynyt. Suurin jännitykseni ennen kisaa nimittäin oli, että törmään jonkin sortin seinään ja hyydyn täydellisesti. Siksi veikkailinkin noin kolmen tunnin aikaa itselleni. Suuria virheitä ei tullut, mikä onkin ollut yksi syy sihen, että nautin tällä hetkellä suunnattomasti suunnistuksesta. Koska olen vanha ja huonokuntoinen, on minulla nykyään aikaa lukea karttaa ja keskittyä suunnistukseen aivan eri tavalla kun nuorena ja vetreänä.
Koska kunto on mitä on, pysyy vauhti kohtuullisena ja virheitä välttää viimeiseen asti. Eihän sitä nyt jaksaisi yhtään ylimääräistä juosta. Hitaassa vauhdissa myöskin kartan lukeminen on paljon helpompaa, vaikka vielä nykyäänkin huomaa kotona sohvalla asioita kartasta mitä ei todellakaan nähnyt metsässä.

Huiput ovat huippuja ja pitkän yön valtias olikin joku Thierry Giergiou hurjalla ajalla 1.16 pesten muut kärkimiehet kolmella minuutilla ja minut kolmella vartilla.
Sen verran jumissa olivat muuten paikat kotiin päästyä, että puolimaraton tulee olemaan lasten leikkiä pitkän yön rinnalla.