Yöjuoksulla

Ajattelinpa kirjoittaa hieman mietteitä ja analyysiä Jukolan viestin pitkästä yöstä, vaikka se ei liity juuri mitenkään pyöräilyyn. Tai no, onhan siinä enemmän kuin vähän yhteneväisyyksiä 24h pyöräkisojen yöosuuksiin tai muuten vaan yöajeluun. Mikä sitten on erikoista ”pitkässä yössä?” Pitkä yö ei siis ole mikään virallinen nimi, vaan kutsumanimi Jukolan viestin kolmannelle osuudelle, joka on siis viestin toiseksi pisin osuus ja juostaan yöllä. Pitkä yö on suunnistuksen Ouninpohja, Alpe 'd Huez, Nordschleiffe tai Hawaii Iron Man. Eli se kaikkein klassisin, eeppisin, kovin ja legendaarisin osuus, jonka valtiasta voidaan ansaitusti tituleerata lajin kaikkein kovimmaksi jätkäksi. Vaikka ankkuriosuus on pidempi, niin yösuunnistus on yösuunnistusta ja mahdollisuudet mokata moninkertaiset päivän valoon verrattuna. Jukolan aloitus on varmasti monen suunnistajan suurin haave, mutta pitkä yö on se salainen haave. Moni ei kerta kaikkiaan uskalla, sillä se on oikeasti pelottava osuus. Monella maailman huipullakin on mennyt pupu pöksyyn kun on kysytty pitkälle yölle.

Mikä siinä on niin pelottavaa?

Ensinnäkin kolmannella osuudella olisi toden teolla tarkoitus saada eroja aikaan, joten rata-mestari on tehnyt siitä mahdollisimman hankalan ja pitkän radan. Niin ja se mennään pimeässä. Yöllä suunnistaminen on todella vaikeaa ja eroaa täysin päiväsuunnistuksesta. Näkyvyys on rajattu, tiheköissä ja sumussa täysi 0 ja virheet maksavat monin kerroin valoisaan verrattuna. Jos yöllä pummaa tai putoaa kartalta on todella yksin pimeässä metsässä. Pituus 13,6 km ei kuulosta tavallisen tallaajan korvaan pahalta, mutta juokseppa se umpimetsässä. Rasittavuus on jossain puolimaratonin ja Lidingö-loppetin välissä. Niin ja se mennään pimeässä.

Matka vaihtopuomille 

Alun perin tarkoitukseni oli juosta 6. osuus, mutta ei niin yllättäen joku halusi vaihtaa pitkän yön muuhun osuuteen, joten tartuin mahdollisuuteen. Osin siksi, että teen mitä vain mielummin kuin juoksen kahta viimeistä osuutta ja osin siksi, että käsilläni oli nyt ainutlaatuinen mahdollisuus toteuttaa joka suunnistaja salainen haave, sekä seurata isäni jalanjälkiä, joka on jonkin sortin yösuunnistuslegenda. Ainakin seuratasolla... Alun innostus alkoi pikkuhiljaa vaihtua pelon sekaiseen kunnioitukseen ja lopulta puhtaaseen pelkoon ja jännitykseen. Mitä lähemmäs startti tuli, sitä hermostuneemmaksi tulin. Koin aivan uudenlaista hermoilemista, sillä nyt en jännittänyt paineen alla tai epäonnistumista vaan pelkästään omaa jaksamistani. Se oli aivan erilaista hermoilemista mitä normaalisti, se oli hyvänlaatuista hermoilemista. Suurin huoleni oli siis oma fyysinen jaksamiseni, sillä pisin suunnistamani matka viimeiseen kymmeneen vuoteen oli kahta päivää aiemmin iltarasteilla menemäni 6 kilometriä. Lisäksi vatsani oli vihoitellut koko illan, mistä johtuen en ollut uskaltanut tankata mitään kahta voileipää lukuun ottamatta. Seitsemältä tosin olin syönyt pizzan, mutta nyt kello oli jo melkein kolme yöllä. Varusteet pistin päälleni jo kahta tuntia ennen, tämän verran olin arvioinut, että edellisellä juoksijalla menee, jotta saisin hermoilla rauhassa ilman kiirettä pukemisen kanssa. Olin siis to-del-la hermostunut ja seuratessani kisaa netistä huomasin kakkososuuden juoksijan käyneen 8,9 km väliaikarastilla ja yht'äkkiä olikin kiire vaihtopuomille. Numero rintaan, lamppu päähän ja juoksujalkaa EMIT- ja varustekontrollin kautta lämmittelyalueelle ja suoraan vessaan. Tämä pienen pieni stressi-/kiiremomentti rentoutti mieleni täysin ja astellessani puomille olin rento ja valmis haasteeseen.

Rastit 1 – 4

Kun 'Pena' vihdoin tuli vaihtoon, varttia vaille kolme yöllä, mietin hetken pitäisikö antaa lamppu pois, mutta onneksi pidin sen, sillä kisakeskuksen valaistus oli vain hämännyt ja metsässä oli vielä melkoisen pimeää ja tiheiköissä aivan pilkkopimeää. Ensimmäinen rastiväli oli heti yli puolentoista kilometrin rykäisy pääosin tietä pitkin ja lopussa sain hieman suunnistaakin, mutta rasti löytyi hyvin. Seuraavat välit olivat melko lyhyitä, mutta muuten samanlaisia, eli en pimeässä löytänyt mitään hyviä uria joten suunnistin ihan omia reittejä rastilta rastille. Ennen nelosrastia oli mukavasti ensimmäinen juomarasti ja kaikki vaikutti hyvältä. Tosin hieman pelkäsin, että pidin kuntooni nähden liian kovaa vauhtia, mutta sekin asia tulisi korjautumaan...

Rastiväli 4 – 5 

Tässä välillä sekoilin aivan käsittämättömästi, enkä oikeastaan tiedä miksi. Osin se johtui varmaan edellä menneestä nuoresta hyvävartaloisesta naisesta, osin muista urpoista, kenen ohi en päässyt ja osin siitä, että olin hieman huolestunut jaksamisestani. Yritin siis päästä helpolla ja mennä säästöliekillä. Heti aluksi en nähnyt rastin vierestä menevää polkua, vaan päätin tiputtaa kuviorajaa pitkin järven rantaan (ajattelin sen olevan helppokulkuista tiheiköstä huolimatta) ja sieltä edelleen ojan yli ja mäen reunaa rastille. Tiheikkö olikin melkoisen tiheää ja edelläni meni muutama hitaampi suunnistaja, keistä en päässyt ohi tiheikön takia. Lisäksi puseroon iski pelko ja huoli omasta jaksamisesta, sillä tiheikössä eteneminen oli raskasta ja kyykkyasennosta johtuen alkoivat jalat hieman hapottaa. Tullessani ojan rantaan totesin sen joeksi ja jouduin kiertämään ja etsimään ylityspaikkaa. Onneksi vähän matkan päästä löytyi karttaankin merkattu silta. Sillan jälkeen päätin jatkaa uraa pitkin, ettei tulisi enempää tiheikköä, mutta ura meninkin ihan väärään suuntaan. Yht'äkkiä olinkin suolla ja päätin nousta takaisin rinteeseen. Näin kaksi kiveä ja ajattelin, että nyt olenkin samassa mäessä rastin kanssa, mutta huomasin kivikon ja totesin olevani yhtä aikaisemmassa rinteessä. Tiputin takaisin alas ja jatkoin matkaa ja nousin uudestaan rinteeseen ja näin kaksi kiveä. Ajattelin, että: ”eikun nyt mä olen siinä, missä äsken luulin olevani” ja tiputin alas ja jatkoin matkaa. Tällä kertaa vastaan tuli polku ja silta ja nyt tiesin varmaksi olinpaikkani. Olin siellä, missä ei pitänyt olla eli suoraan rastin oikealla puolella. Ei muuta kuin taas rinteeseen ja vastaan tuli laavu. Wat? Tarkaan tihrustamalla kartassa tosiaan oli laavu, joten siitä oli helppo tiputtaa rastille. Huh, noin viisi minuuttia turhaa sekoilua...

Välit 5 – 9 

Sekoilusta huolimatta en lannistunut, vaan ajattelin, että onhan tässä kymmenen kilometriä vielä aikaa napsia sijoja kiinni. Rastilta lähtiessäni joku urpo huuteli takanani, että ”Juostaanko polkua? Eiks kuullosta polku hyvältä?” Vastasin hänelle kiukkuisesti ”Juokse sää missä lystäät.” Inhoan peesaajia, letkassa juoksua ja muutenkin, tykkään mennä yksin. Onhan kyseessä yksilölaji. Tiputin rastilta lähtevän polun hirmuloikilla alas ja ajattelin, että jospa saan urpon tiputettua peesistä, mutta eihän se mihinkään pudonnut. Tullessani tielle päätin jatkaa tietä pitkin, sillä metsä näytti aika tiheältä. Kutoselle pääsikin mukavasti polkua pitkin ja urpokin tipahti hieman kun vähän kiristin vauhtia tiellä. Kutoselta lähtiessäni urpo liimautui taas kantaan ja seurasi minua iloisesti väärään suuntaan. Kun huomasin olevani liikaa sivussa, kirosin ääneen ja urpo vastasi sihen jotain, mitä en muista. Kivikossa painelin vauhdilla ja päätin, että nyt tippuu urpo. Seiskalla oli muutakin porukkaa ja lähdinkin rastilta heidän peräänsä hetkeksi tiputtamaan tielle, kunnes päätinkin mennä ylä kautta yksi. Urpo meni letkan perässä tien kautta ja minä jatkoin mäen päällä suoraan rastille. En tiedä miten kävi ja kumpi oli nopeampi reitti, mutta sainpahan taas mennä yksin. Samalla sain hetken nauttia lähes uskomattomasta näystä. Aurinko nimittäin nousi ja se oli taatusti ensimmäinen kerta kun olen suunnistaessa katsellut auringonnousua. Sanomattakin on selvää, että näky oli henkeäsalpaavan kaunis ja ennen kaikkea erikoinen. Sen verran erikoinen, että tuskin koskaan tulen sitä unohtamaan. Minä yksin mäellä katsellen alas laaksoon sumuiseen metsään johon aurinko loi ensisäteitään Jukolan taikayössä. Olen onnellinen, että olen nyt kokenut sen. Vain suunnistaja voi ymmärtää miten erityislaatuisesta tilanteesta on kyse. Sammutin lampun muistaakeseni tällä välillä, sillä nyt alkoi olla tarpeeksi valoisaa, että tiheiköissä ja notkelmissakin näki suunnistaa.

9 – 13, suunnistus loppuu, polkujuoksu alkaa 

Aamun sarastaessa alkoivat myös urat erottua maastosta paremmin ja rastivälit menivätkin lähinnä valmiita polkuja seuraillessa ja letkassa juosten. Yhdellätoista tosin ajauduin liikaa oikealle, mutta huomasin virheen heti ja näinkin rastin, joten suurta virhettä ei syntynyt. Noin puolitoista minuuttia korkeintaan. Kahdelletoista mennessäni aloin jo tuntea väsymystä kehossani, joten otin toisen energiageeleistäni ja se auttoikin hieman.

Mieli hämärtyy 13 – 19 

Välistä 13 – 16 en oikeastaan muista mitään vaikka kuinka karttaa katselen. Tai oikeastaan muistan sen, että rastin 13 jälkeen oli pellolla syvä oja, mihin juoksin ja loukkasin hieman pohjettani, koska luin karttaa enkä nähnyt, että maa hävisi jalkojeni alta. Tömps. Muutenkin pohkeeni alkoivat kipeytyä tässä vaiheessa. Ihan rasituksesta. Rasti kuusitoista oli ilmeisesti ollut jonkin sortin VIP-/mediarasti, sillä siellä oli näkötorni ja sadekatos rakennettu katsojille. Nyt ne katselivat hylättyinä miten sain lisää voimia ja sprinttasin tietä pitkin rastille 17. Näin pitkää matkaa pitää suunnistaa rastiväli kerrallaan, muuten masentuu siitä miten paljon on matkaa jäljellä. Tieto lisää tuskaa. Tein kuitenkin sen virheen, että päätin vilkaista paljonko matkaa on vielä ja olihan sitä aivan ***vetisti. Tarkalleen ottaen kymmenen rastia ja 5,5 kilometriä. Tämä laski hieman moraalia, mutta päätin jolkotella rauhassa eteenpäin, että en sippaisi totaalisesti. Seuraavalla välillä sain myös suunnistaa hieman, sillä näin, että ura meni eri suuntaan mihin rastini, luotin itseeni ja jatkoin omaa reittiä suoraan lipulle. Tämä kohotti taas moraalia ja sain taas lisää voimia jatkaa. Ennen rastia 19 söin myös viimeisen energiageelini ja ohitin muutaman hitaamman.

19 – 23, juna kulkee, puks puks. 

Nyt hidastin kunnolla juomarastille, otin kaksi kuppia urheilujuomaa ja heitin hieman huulta toimitsijoille. Olin taas jostain saanut hieman voimia ja mennä jolkottelin letkan perässä ilman sen kummempia vaikeuksia. Loppupätkä olikin muuten putkea, eli kaikilla oli sama hajonta. Tämä tarkoitti sitä, että urat olivat melkoiset ja nyt alkoi muutenkin näkyä elämää metsässä, nimittäin 4. ja 5. osuuden pätkämatkalaisia. Pitkä väli meni uraa pitkin melkein perille asti, missä polku hieman hävisi, mutta rasti löytyi helposti aukon kautta. Rastilla 22 tein taas pienen virheen ja ajauduin hieman liikaa oikealle, mutta se oli ns. alle puolen minuutin pummi eli ei sen merkittävämpi virhe. Rastilla 23 ajauduin taas hieman vasemmalle, mutta olin koko ajan kartalla, en vain jaksanut välittää. Olin nimittäin todella väsynyt.

23 – 27, ilman jalkoja 

Rastille 23 lähdin menemään selvästi väärää uraa, mutta en vain jaksanut välittää. Jalkani olivat nimittäin aivan loppuun ajetut ja kävelinkin mäen ylös. Vaikka näin oikean uran, en jaksanut korjata kurssiani, vaan ajattelin, että kiipeän tämän rinteen ensin ja vaihdan sitten kurssin kohti rastia. Näin teinkin ja pystyin taas juoksemaan kun maasto tasaantui. Onni onnettomuudessa oli se, että muut letkastani eivät tajunneet uran olevan väärä ja he jatkoivat matkaa rastin ohi. Rastille saavuin 4. ja 5. osuuden juoksijoiden ristitulessa ja 25. rastille juostessani muut letkassani juosseet tulivat vastaan pummattuaan rastia. Loppu olikin kosmetiikkaa, polkua pitkin rastilta rastille, tosin tiesin, että viimeisen kanssa piti olla tarkkana sillä moni oli sitä pummannut. Kilpailukeskuksesta olin seurannut, miten lähekkäin olleet kolme viimeistä tuottivat pään vaivaa monelle. Omani oli niistä keskimäinen ja saavuinkin sihen suoraan. Tiesinhän sen sijainnin etukäteen.

Tuuletukset.

Loppusuoran jaksoin kuin jaksoinkin juosta kaikesta väsymyksestä huolimatta. En ollut uskoa silmiäni kun näin maalin yllä olevan kellon. 04.45!!! Olin mennyt pitkän yön kahdessa tunnissa. Edes villeissä kuvitelmissani en ollut uskonut niin kovaan aikaan. Veikkasin reilusti yli kahta, lähemmäs kolmea tuntia itselleni. Fiilis oli nyt mahtava ja kaiken lisäksi pääsin antamaan ”viestikapulan” suurimmalle esikuvalleni ja pitkän yön legendalle, omalle isälleni. Ainut vaan, että hän oli kateissa puomilla, joten huusin: ISKÄ! Ja iskä tuli, kuoriutuen tuuliasusta ja valitellen, että: ”sää vähän yllätit”. Annoin kartan, otin Jykken tuuliasun ja toivotin hänet neljännelle osuudelle sanoin: ”Nyt se on tehty, pitkä yö. Varo kiviä!”

Miltä nyt tuntuu?

Olen todella tyytyväinen suoritukseeni. Virheitä tuli, eikä jalka oikein enää noussut lopussa, mutta kaiken kaikkiaan ylitin omat odotukseni. Kaksi tuntia on aika, mihin en tosiaankaan uskonut pystyväni ja ilman hölmöilyjä olisin jopa hätyytellyt SBS Vikken yötykkiä, Lesiä.
Pohkeet olivat mukavasti jumissa ja polvet ja kädet kolottivat, mutta muuten mies oli voimissaan. Olotila oli enneminkin, että siinäkö se nyt oli. En tosin saanut aivan täydellistä kokemusta, sillä aurinko nousi kasivälillä reilun viiden kilometrin jälkeen, mutta kivaa oli silti. Auringonnousun katselu kesken suunnistuskisan on vaan niin uskomatonta, että sen haluan kokea toistekin. Onhan sen katselu kesken maastopyöräkisankin hienoa, mutta kyllä suunnistus vie voiton. Näin jälkikäteen ajateltuna yksin pimeässä metsässä juostessaan sitä todella aisti Aleksis Kiven ja Jukolan hengen.

Eniten olen kuitenkin tyytyväinen sihen, että nyt olen tehnyt sen ja että en hyytynyt. Suurin jännitykseni ennen kisaa nimittäin oli, että törmään jonkin sortin seinään ja hyydyn täydellisesti. Siksi veikkailinkin noin kolmen tunnin aikaa itselleni. Suuria virheitä ei tullut, mikä onkin ollut yksi syy sihen, että nautin tällä hetkellä suunnattomasti suunnistuksesta. Koska olen vanha ja huonokuntoinen, on minulla nykyään aikaa lukea karttaa ja keskittyä suunnistukseen aivan eri tavalla kun nuorena ja vetreänä.
Koska kunto on mitä on, pysyy vauhti kohtuullisena ja virheitä välttää viimeiseen asti. Eihän sitä nyt jaksaisi yhtään ylimääräistä juosta. Hitaassa vauhdissa myöskin kartan lukeminen on paljon helpompaa, vaikka vielä nykyäänkin huomaa kotona sohvalla asioita kartasta mitä ei todellakaan nähnyt metsässä.

Huiput ovat huippuja ja pitkän yön valtias olikin joku Thierry Giergiou hurjalla ajalla 1.16 pesten muut kärkimiehet kolmella minuutilla ja minut kolmella vartilla.
Sen verran jumissa olivat muuten paikat kotiin päästyä, että puolimaraton tulee olemaan lasten leikkiä pitkän yön rinnalla.

Ikuisuusprojekti

Sain (tai siis Joope sai...) tällä viikolla vihdoin valmiiksi mun ikuisuusprojektin, eli maastosinkulan. Vanhoista valokuvista tarkistin, että se on ollut työn alla vuodesta 2007! Mikä sitten maksoi? Alunperin aloin rakentaa vanhasta Kona Fire Mountainistani sinkulaa kun sen vaihteet levisivät Kangasala 24h kisassa 2007. Päätin sitten lopettaa vaihteiden kanssa pelleilyn ja tehdä pyörästä yksivaihteisen.

Tämä oli siis lähtökohta.

Alku ja loppu

No, homma lähti ihan hyvin käyntiin kun ostin vuonna 2007 sinkulakitin Ajopyörästä ja homma parani entisestään kun sain Joopelta, syystä tai toisesta, valmiin sinkulatakakiekon. Yksinkertainen homma, vaihteet veks, ylimääräiset eturattaat veks, ketjunkiristin takavaihtajan tilalle, sinkulakiekko paikalle ja sopivan mittaiset ketjut rattaille. Paitsi että...
Saadakseni pikkurattaan pois edestä, minun piti irroittaa toinen etukampi ja onnistuin sitä irroittaessa vetämään kammen sijasta kierteet ulos ja se oli sitten siinä. Projekti jäi jäihin seuraavaksi lähes viideksi vuodeksi, koska kampi oli ja pysyi paikallaan, eikä oma tietotaitoni enää riittänyt kierteettömän kammen ulosvetämiseen ja olihan minulla viisi muuta pyörää millä ajella..

Kammen kierteet ulosvetimessä

Uusi alku!

Kunnes koitti vuosi 2011 ja Lohja 24. Joope ajeli omalla 8 kiloisella supersinkullallaan ja oli niin rumissa huumissa ajokokemuksesta, että hän lupasi potkaista projektini takaisin raiteilleen. Olihan pojan saatava kokea maastosinkulalla ajon autuus ja ihanuus. Hinnaksi sovittiin ruohonleikkaus ja grillipäivällinen...

Hampurilainen, taustalla ruohonleikkuri

Isäntä paukuttaa laakeria etuhaarukkaan

Olin myös kaavaillut joustokeulan vaihtoa jäykkään Konan P2 keulaan
ja kuinka ollakkaan, Joopen pohjattomista laareista sellainenkin ritsa löytyi. Hinnaksi sovittiin 50 euroa, minkä Joope oli jäänyt minulle velkaa Lohjalla.

Omalla patentti kikallaan mestari sai kuin saikin jumittuneen kammen irroitettua (kuulemma Joope on sen tekniikan keksinyt..) Kaikkein parasta oli kuitenkin, että vintiltä löytyi haarukkapinosta yksi v-jarru tapillinen P2, mutta sen alkuperäisten Kona P2 kuvat oli peitetty mustalla maalilla. Päätimme kuitenkin asetonilla koettaa josko maalin alta löytyisi alkuperäiset logot ja avot, siellähän ne olivat!

Musta keula.

Asetonia pintaan ja johan tuli keulaan väriä!

Laita lapsi asialle...

Nyt kun Joope oli 'hieman' auttanut ja potkaissut projektin taas käyntiin oli minun aika sählätä loppusilaus ja pyörä kasaan...

Sanomattakin selvää, että ei mennyt kuin Strömsössä. Illalla pistin ketjut ja rattaan likoamaan ja pesin ne. Seuraavana päivänä kävin Ajopyörästä hankkimassa puutuvat osat, eli pari 'missing linkkiä' ketjuihin ja FSA:n 'bash ringin'. Bash ring meni paikalleen niinkuin pitikin ja ketjutkin aluksi ihan hyvin, mutta jäivät hieman löysäksi.
Ajattelin, että homma hoituu ketjunkiristintä kiristämällä ja siirryin etukiekon pariin. Vaihtoehtoja oli kaksi, joko Fire Mountainin alkuperäinen nimetön halpiskiekko(kevyt) tai suht näyttävä Alexin DM24. Päädyin Alexiin, koska nimetön olisi vaatinut schrader-sisurin eikä minulla sellaista tietenkään (ehjää) ollut.

Sisuriksi valitsin vanhan Contin, missä oli reikä. Päätin koittaa paljon mainostettuja pikapaikkoja ja paikata reiän sillä. Tarra paikalleen, kumi vanteelle ja ilmaa sisään. Noin 1,7 barissa kuului äänekäs "pfffiuuuuu" ja tiesin, että pikapaikka oli siinä. Enpä ehkä tien päällä luottaisi mokomiin tai ehkä sen olisi pitänyt antaa kuivua kauemmin, en tiedä, en lue ohjeita.

Pitäkää tunk... pikapaikkanne!

Eissemtn sanoi mummo lumessa, satulalaukusta löytyi iskemätön Schwalben sisäkumi, joten uutta vanteelle vaan ja ilmaa sissään. Tällä kertaa päästiin jo melkein tavoiteltuun 2,5 bariin, ennen kuin kuului tuttu "PFFiiuuuu". No nyt on valmistusvirhe, ajattelin ja visuaalinen havainto kumista vahvisti aavistukseni. Renkas oli repeytynyt pari kolme senttiä saumaa pitkin 'sisäkehältä' hieman venttiilin vierestä.
Ei muuta kuin Volvolla Ajopyörään kumi mukana ja valittamaan. Sain hyllystä uuden tilalle ja ostin samalla schrader-venttiilisen sisurin, että saisin kevyemmän etukiekon pyörään.

Nyt kaikki sujui hyvin ja punnitsin vielä pyörän molemmilla kiekoilla. Nimettömän halpiksen kanssa vaaka näytti puolta kiloa vähemmän, hyvä niin.

Vihdoin päästiin koeajolle ja hyvinhän se kulki. Välitys oli juuri sopiva, keveys ihastutti ja muutenkin pyörällä oli mukava ajaa. Ainoastaan ketjut olivat liian pitkät. Joka kerta kun polkaisi kovempaa (lue: yritti keulia) ketjut löivät tyhjää. Ei muuta kuin lyhentämään....

Melkein valmis. Huomaa liian löysät ketjut.

Ketjufiasko

Se vaan, että kun ketjuja lyhentää ilman half linkiä, ne lyhenevät kerralla noin 4 senttiä. Nyt minulla oli taasen liian lyhyet ketjut! Käsissä oli nyt mahdoton yhtälö. Joko liian pitkät tai liian lyhyet ketjut. Toki liian lyhyillä ketjuilla ei tekisi yhtään mitään.
Onneksi löysin yhdet vanhat ketjut ja päätin koittaa niitä ns. mallia pitkänä. Yritin kiristää ketjunkiristintä, mutta ei riittänyt rungossa tila. Pätkä pois ja uusi yritys. Totta kai liian lyhyt! Tällä kertaa hirtti kiinni ja polkaisin ketjun väkisin paikoilleen sillä seurauksella, että eturatas vääntyi (minulla oli jemmassa vararatas... ) ja ketjut olivat kuin pianonkieli...
Lähes itkua vääntäen jouduin nöyrtymään ja soittamaan Joopelle, että: "Auta mua pliis..". Ahdinkoni sulatti kivisydämen ja Joope lupasi, aavistus sääliä äänessään, hoitaa ketjut kuntoon, kunhan kävisin ostamassa uudet ketjut kaupasta.

Valmis!

Satuin ajamaan Foxcompin ohi ja päätinkin pistäytyä siellä, kantapaikkani sijaan. Mukaan tarttuivat painavat, mutta, ah niin, ihanan kullan väriset ketjut sekä vihreä satulatolppa ja pinkki Salsan kauluri tolpalle.
Illalla vihdoin mestari tuunasi pyörääni ketjut ja itse asentelin uuden satulatolpan kohdilleen. Lähes viiden vuoden projektini oli valmis ja hieno siitä tuli! Alunperin minulla oli kolme kantavaa ideaa:
1) Tehdä pyörästä sinkula (luonnollisesti)
2) Laittaa mahdollisimman monen värisiä osia pyörään (Nyt löytyy sini/punaiset vaijerin kuoret, punainen ohjaustanko, kultaiset ketjut, vihreä satulatolppa, pinkki satulatolpan kiristin...)
3) Vaihtaa järkyttävän huono ja painava Marzocchin MZ comp joustokeula Konan Project Two eli P2 jäykkään keulaan.

 Kaikissa tavoitteissa siis onnistuin ja värejä tulee varmasti lisää kunhan löydän kivoja osia. Keventää tarttis, sillä nyt mittari heilahti ilman polkimia 10,5 kiloon ja polkimien kanssa 11,1 kiloon. Ehkäpä säästän rahaa ja laihdutan Rouskun alle kymppi kiloiseksi niin kuin jokaisen itseään kunnioittavan maastosinkulan tulisi olla.
Ehkäpä, ehkäpä, totta kai! Ensi kesään mennessä pyrin höyläämään ylimääräisen kilon pois, vaikka menisi asunto alta. (keventäminen maksaa...)

Valmis Rousku

Surlyn ketjukiristin

Foxcompin anodisoitu tanko ja siniset vaijerinkuoret

Värien sinfoniaa

Vihreä tolppa, pinkki kaulus

Bash ring ja kultaiset ketjut

Bling bling...

Paljonko meni rahaa??

Ei paljoa.
• Satulatolppa, tanko, kiristin ja stemmi Foxcompista, noin 120 €
• Ketjut KMC, 12€
• Surlyn ketjunkiristin, en muista pari- kolmekymppii varmaan
• P2-haarukka Joopelta, 50€
• Grilliruokiin reilu kymppi ja ruohonleikkuuseen pari litraa hikeä ja puoli desiä 'after sun' voidetta.

Kaikki muu löytyi kotoa romulaarista eli kahdella sadalla sai laihdutettua pyörää kolme kiloa, ei paha...

Duunimatka: Dag 2

Yöllä nukuin kuin tukki ainakin kello viiteen asti jolloin läheinen santakuoppa heräsi eloon puskutraktoreiden ja rekkarallin muodossa. Hetken pyörittyäni sain vielä unen päästä kiinni ja nukkua posotin seitsemään asti. Aamiaiseksi oli tällä kertaa "Adventure Foodin" mitälie-müsli-kaura-hedelmä-hässäkkää ja kuppi Pirkka pikakahvia. Aamiainen ei oikeastaan ollut yhtään hullumpi, aika makeaa tosin suomalaiseen makuun, mutta ihan jees. Aamiaisen kruunasi läppäriltä luetut tuoreet uutiset.

Kamojen kasaaminen kävi yllättävän nopeasti, vaikka olin ehtinyt levittää suurin piirtein kaikki tavarani levälleen. Yksi motivaatiotekijä olivat kimppuuni hyökänneet muurahaiset, kenen polulle olin leirin pystyttänyt. Edellisenä iltana, eikä yöllä näistä veijareista ollut haittaa, mutta nyt aamulla ne jostain syystä rohkaistuivat nuuskimaan tavaroitani ja jalkojani. No, mitä minä niiden rauhaa häiritsemään sen enempää ja olinkin tien päällä jo kello 9.00.

Teijo - Salo 21.9km; 1h 30min

Teijon kylään asti saikin lasketella enimmäkseen alamäkeä ja siellä poikkesin ensimmäiseksi Vilniemen valintaan ostamaan suklaapatukan, munkin ja urheilujuomaa uneliaalta myyjältä. Vilniemestä kiipesin takaisin isolle tielle ja kohti Kirjakkalan ruukkikylää. Tänne päästäkseni piti kivuta oikeastaan ensimmäinen mäki mitä en meinannut päästä ylös. En siksi, etteikö ruuti olisi riittänyt reisissä, vaan siksi, että pito loppui hiekkatiellä vaikka takarenkaalla olikin ihan mukavasti painoa. Sanomattakin on selvää, että ylös päästiin eikä talutuspuuhiin tarvinnut ryhtyä... Kirjakkalassa nautin järven rannalla munkin ja tölkin Batteryä. Bongasin metsän keskeltä myös puuceen, joten nappasin meikkipussista vessapaperirullan ja kävin viimeistelemässä aamutoimet. Nyt jälkikäteen ajateltuna, tuo puucee taisi olla EVP, sen verran metsittynyt ja käyttämättömän näköinen se oli, mutta kyllä se matkamiehelle kelpasi.

 

Matka jatkui pitkin Teijontietä, mikä ei ole mikään pyöräilijän unelmatie tosiaankaan. Kapea piennar ja hulluna kaahaavat autot eivät ole mukava yhdistelmä, mutta onneksi liikenne on suht harvaa ja kaikki autot antoivat reilusti tilaa. 

Vähän hitaasti lähti päivä käyntiin, joten pysädyin vielä kahville, noennytmuistasennimeä, mutta siinä meri-caravanin edessä. Kahvin jälkeen matkavauhti taas parani ja kohta olinki jo Salossa. Saloon en jäänyt sen enempää säätämään, vaan ohitin koko kännykkäkylän näppärästi meriniityntietä pitkin suoraan Halikkoon.

Salo - Paimio 29,4km, 1h 45min

Halikossa suoritin pakollisen pysähdyksen museosillalla, mistä avautuu mielestäni yksi matkan kauneimpia maisemia jokilaaksoon. Tai eihän se mikään erikoinen ole, mutta jokin siinä vaan viehättää. Punaiset talot, vihreät penkereet ja sininen taivas ja junakin jyristi halikonjoen yli, mutta siitä en saanut kuvaa. 

Halikosta Paimioon päin alkoikin sitten tuuli yltyä ja tämä yhdistettynä peltoaukeisiin ja sihen, että takapuoleni alkoi tässä kohtaa olemaan jo tavallisen hellänä, tarkoitti sitä, että alkoi matkan **ttumaisin osuus.

Mietin monta kertaa tällä pätkällä, että voiko vitutukseen kuolla ja tulin siihen lopputulokseen, että ei voi. Ei nimittäin ole enää mahdollista vituttaa enempää, kun vaikka kuinka polkee, niin pyörä ei liiku mihinkään. Jos yritti helpottaa urakkaansa vaihtamalla pienempää silmään, huomasi vain, että siitä ei ollut mitään hyötyä, pyörä vain kulki entistä hitaampaa.

Noin parin kilometrin välein oli pakko parkkeerata tien sivuun ja istua hetki aloillaan. Ei siksi, että olisi jotenkin ollut fyysisesti rasittunut, vaan koska vitutti niin paljon. Ainut tapa päästä edes hetkeksi eroon massiivisesta vitutuksesta oli lopettaa polkeminen ja istua hetkeksi juomaan.

Ihanaa peltoaukeaa Paimiossa

Kaiken lisäksi kun vihdoin pääsin Paimioon, olivat kaikki kelvit täynnä lomalle päässeitä koululaisia pyörineen ja mopoineen. Päätin siis mennä syömään.

Koska kasvisprojektini oli juuri päättynyt, tilasin sen kunniaksi kinkku-, salami-, katkarapu-, aurajuustopizzan ja juomaksi Smurffi-limu, totta kai! Lueskelin samalla parin päivän Turkkarit ja taukoa tulikin pidettyä loppujen lopuksi kokonainen tunti.

Paimio - koti 33,3km; 1h 41min

Loppumatka olikin enää kosmetiikka ja vatsa pullollaan oli hyvä polkea kohti tammisiltaa ja Piikkiötä. Enää ei edes vastatuuli haitannut kovin pahasti ja ainakin se Kaarinassa tuntui pyörivän niin, että se hetkellisesti tuntui jopa myötäiseltä. Liekö lähentyvä koti hämärtänyt aistit. Kotiin päästyäni olikin viimeinen koitos saada yhdistelmä rappuset ylös kolmanteen kerrokseen. Mietin hetken, josko irrottaisin laukut ja kantaisin kaikki erillään, mutta se ei olisi sopinut pääivän yleiseen luonteeseen, joten raahasin koko komeuden yhdellä kertaan kotiin.

Yllättävän hyvissä voimissa olin kotiin päästyäni ja jaksoin purkaa laukut, pestä pyykit ja käydä kaupassakin. Suihku oli taivaallinen kaiken sen aurinkorasvan ja maantiepölyn jälkeen...

 

No, millasta oli?

Ihan perseestähän se oli. 233 kilometriä vastatuulta pilaa reissun kuin reissun. Nyt on aika kullannut muistoja sen verran, että olihan tuossa hyviäkin puolia. Ilma oli kaunis, joskin tuulinen, lämpötila oli sopiva, noin 20 astetta ja maisemat olivat yhtä kauniit kuin aina ennenkin. Autoilijoistakaan ei ollut riesaa, olihan ensimmäinen päivä helatorstai ja toisena päivänäkin olin jo kolmelta kotona, eli  hyvissä ajoin ennen perjantain ruuhkia.

Pyörä ja varusteet toimivat hyvin, mutta painoa täytyy vähentää ennen heinäkuun pitkää reissua. Mies jaksoi loistavasti. Ei hyytynyt eivätkä lihakset tulleet kipeiksi. Ainoastaan takapuoli oli lievästi hellänä kotiin päästyä, mutta se sallittakoon 13 tunnin satulassa istumisen jälkeen. 

Vastatuuli hidasti matkantekoa, eli keskinopeus jäi melko vaisuksi jopa matkafillarille. 233 kilometriä ja 13 tuntia ja kuusi minuuttia ajoa eli 17,8 km/h keskari. Kaikkia pikkutaukoja en tietenkään ole vähentänyt ajasta ja matka ja aika on muutenkin aika 'noin' pohjalta, mutta tarpeeksi sinnepäin antaakseen kuvaa matkavauhdista. Kokonais aika olikin sitten reipas 27 tuntia, sillä Helsingistä lähdin kello 12.00 ja kotona olin seuraavana päivänä noin kello 15.30. Rahaa kului, no rahaa kului, mutta tien päällä meni vähemmän kuin junalippu Hel-Tku.

Duunimatka: Dag 1

Kesäloma alkoi, joten oli taas aika polkaista töistä kotiin sen kunniaksi. Tällä kertaa olin varautunut hieman paremmin mitä viime vuonna, jolloin menin saman matkan rinkka selässä maastopyörällä. Nyt tavara kulki sivulaukussa ja tarakalla; lisäksi selässä oli pieni juomareppu, missä kulki työkalut ja kamera. Painoa oli selkeästi liikaa, mutta tämä johtui siitä, että mukana oli myös normaali työpassivarustus, dvs. läppäri, hygieniatuotteita, alusvaatteita ja vähän 'tuliaisia', toisin sanoen sellaista turhaa mitä ei pyöräretkellä tarvitse.
Keli oli muuten hyvä, mutta tuuli puhalsi lännestä/lounaasta 3-6 m/s eli se tarkoitti ihanaa vastatuulta ihan koko matkaksi.

Helsinki - Fågelvik 44,5km; 2h 17min

Ensimmäinen pätkä oli vielä suht maltillista tuulen suhteen ja matka sujui leppoisasti. Lauttasaaressa sai vähän kirota tietöitä ja kanttareita, koska ton yhdistelmän kanssa ei hirveästi bunnyhoppailla eikä se muutenkaan ole mikään maailman ketterin vaihtoehto. Kanttari tai joku muu este tarkoitti siis yleensä joko nolla vauhtia tai talutuskeikkaa.

Ensimmäinen arvonta reitin suhteen suoritettiin Espoossa, missä päätin olla menemättä rantareittiä Westendin, Haukilahden, jne kautta ja päätin luukuttaa länsiväylää pitkin Kivenlahteen asti. Vaikka Espoon rantareitti onkin tosi hieno maisemien suhteen, niin se oli viimeksi todella huonosti merkitty ja ajoin useaan kertaan harhaan reitiltä ja jouduin jatkuvasti kartan luku puuhiin. Valitettavasti länsiväylän pyörätie ei ole yhtään sen paremmin merkattu, joten matkassa säästämäni voitto hupeni jatkuviin kartan luku taukoihin. Julistankin tässä ja nyt Espoon Suomen paskimmaksi kaupungiksi ohi Helsingin. Taikka eihän se mikään oikea kaupunki edes ole, vaan rypäs kapisia nukkumalähiöitä.

Kahden kilometrin pätkä jorvaksentietä oli taas yhtä ihana kuin aina ennenkin sillä poikkeuksella, että tällä kertaa tietyömiehet olivat harjanneet asvaltin kivistä, merkinneet pyörille oman 'kiertotien' ja vieläpä jyränneet sen kivikovaksi ja tasaiseksi. Pisteet siitä.

Ennen Kirkkonummea vastaan tuli muutamia maantiepyöräilijöita, joista yhdellä oli päälllään TuUL:n ajokamat. Pitkä lenkki? Kirkkonummella söin eskimopuikon ja jatkoin matkaa kohti Fågelvikiä. Kirkkopuistossa näin pari pyörämatkailijaa tauolla ja muutenkin tuntui olevan paljon pyörälijöitä liikkeellä, moottorilla ja ilman. Hieman ennen Fågelvikiä iski uskonpuute ja jouduin vilkaisemaan karttaa. En taaskaan muistanut, että reitti kulkee siinä kohtaa rautatien yli. Itäisen Kuninkaansillan tienhaaran missasin taas! (kolmas kerta elämässäni) On se vaan niin pieni tie ja tulee yllättäen. Onneksi osasin varautua ohiajoon ja käännyin heti takaisin kun tajusin pummini. Jos joskus vielä osuisin ykkösellä sille tielle... Fågelvikissä nautin suklaapatukan, otin pari kuvaa ja ihmettelin maisemia.

 

Fågelvik - Inkoo 21,8km; 1h 20min

Fågelvikistä matka jatkui ehkä Suomen surkeinta tietä pitkin kohti Degerbytä. Tie on aivan uskomattomassa kunnossa ja muistan viime vuonna joutuneeni avaamaan jousituksen lukituksen sitä ajaessani. Nyt sai sitten ajella kieli keskellä suuta ja jarrut pohjassa, ettei  renkaat sujahda uriin tai tule snakebitejä kuopista.

 Onneksi tuota surkeutta ei kestänyt kuin 3,7 kilometriä minkä jälkeen pääsin puskemaan vastatuuleen peltoaukealle ja kunnon tielle. Degerbyssä olisi tehnyt mieli pysähtyä pidemmäksikin aikaa, sen verran kaunis ja ihastuttava pikku kylä se on, mutta vatsa kurni ja Inkoossa odotti ruokatauko. Matkalla tosin pysähdyin Inkoon rannikkotien varressa sijaitsevalle bunkkerille huumailemaan ja ottamaan pari kuvaa, mutta muuten matka meni ilman stoppeja. Inkoossa suunta oli taas kohti Bosse Grönholmin ostoskeskus Strandia ja ravintola Sågenia. 

Päätinkin viime hetkellä ottaa pizzan sijasta hamplplilaisen, sillä ajattelin, että ahmin vatsani täyteen ranskalaisia ja saan siitä kaipaamaani lisäenergiaa. Hampurilainen tuli, mutta sen kyljessä olikin herkullinen artisokka-pinjansiemen-salaatti eikä upporasvassa kylpeneitä perunia. Täyttä herkkuahan hamppi oli ja salaattikin maistui, mutta päätin silti kysyä tarjoilijalta, että eikö hampurilaisen kylkeen pitäisi kuulua ranskalaiset perunat. Tarjoilija ihmetteli hetken ja tajusi sitten, että hajamielinen kokki oli unohtanut laittaa annokseeni ranskalaisia. Tästä hyvästä sain ison kulhon ranskiksia, mitkä söin hyvillä mielin ketsupin kanssa. Yleensä en välitä ranskiksista, mutta nyt ne maistuivat.

Inkoo - Fagervik 15,9km; 1h 03min

Jos vauhti vaikuttaa hitaalta, niin selitys löytyy siitä, että Inkoosta on todella hankala löytää pois ilman karttaa. Jälleen kerran jouduin turvautumaan Inkoon ensimmäisen maailmansodan juoksuhautoja esittävään karttaan, mutta silti ajoin harhaan noin kilometrin ennen kuin löysin oikealla hiekkatielle kohti Fagervikiä. Fagervikintie on kyllä selkeästi Suomen kaunein tieosuus ja mikä hassuinta, aina sitä polkiessa tulee törkeeti deja vuita barettimarssista. Jossain tuolla päin me silloin pyörittiin, mutta en kyllä muista tarkkaan missä, olin niin hämärän rajamailla silloin. Joka tapauksessa toi on to-de-lla kaunista pätkää ja muutenkin mukava ajaa, paljon mutkia ja pientä ylä- alamäkee koko ajan.

Fagervik on myöskin ihan siisti mesta. Vanha ruukkikylä, missä on tosi hieno kirkko mäen päällä ja järven rannalla. Luulen, että ainut laatuaan Suomessa, ei oo ainakaan vastaavia tullut mun eteen. 

 

 Fagervik - Koski 44,6km; 2h 40min

Fagervikistä Karjaalle luukutinkin sitten vähän kovampaa tahti. Solmasin nimittäin Fagervikissä parin pyörämatkailijan kanssa, jotka olivat matkalla Fiskarsiin ja ajattelin ottaa heidät kiinni, ts. luukeppihälytys oli päällä. Heillä oli sellanen reilu 20 minuutin etumatka joten sain aika reipasta vauhtia sotkea. Ihan hyvin kulki, mutta Karjaan jälkeen vähän niinkuin luovutin ja ajattelin, että en mä niitä saa kiinni, eihän niillä ollut varusteitakaan muuta ku pienet selkäreput ja tankolaukut. Noo, kuinka ollakkaan Påminnen laskettelurinteen kohdalla mäessä näky pari tuttua ajopaitaa ja ei muuta ku isoa rieskaa eteen ja hana pohjaan. Viiletin reteesti autotien kautta ohi ja huikkasin: "Sainhan mä teidät kiinni". Mission accomplished.

Pohjasta soitin Samulille, että tulee iltalenkillä käymään Koskella ja tuo mulle voileivän, oli nimittäin energiat vähän lopussa(60 kilometriä ja melkein neljä tuntia ajoa takana ilman syötävää...). No Samuli lupas tulla, mutta autolla. Sovittiin treffit tunnin päästä eli mun piti kaahata Pohjan ja Kosken välinen hiekkatieosuus sellasta melkein 20km/h keskaria... Kettumainen pätkä, koska olin aivan hiestä märkä, siis hikeä valui laseille ja niitä oli pakko pitää koska aurinko paistoi niin matalalta suoraan silmään. No menihän se ihan hyvin, taisin olla jopa hieman etuajassa perillä Ennen Samulia joka tapauksessa. Niin ja se hiekkatie oli muuten tosi hyvä mennä. Kovapohjainen eikä ollut irtosoraa juuri missään. Kiva pätkä sekin ja loppumatkasta puut varjosti ja lehmät morjesteli.

Samuli toi kuin toikin mulle voileivän ja muutakin. Jugurttia, tomaattia, mehua, vettä ja müslipatukan. Valitettavasti nirsoilin, enkä syönyt kuin herkulliset leivät, tomaatin ja veden kaadoin juomareppuun. Ajattelin nimittäin käydä vielä Perniön ABC:llä iltapalalla...

Ihan täydellistä palvelua kyllä ja täydellinen ajoitus, oli nimittäin energiat aivan lopussa ja moraali rakoilemassa juurikin Koskella, mutta Sampo pelasti. Kiitos. Rupateltiin kolme varttia ja ihmeteltiin Kosken voimalaitosta, kunnes päätin jatkaa matkaa kohti Teijoa ja yöpaikkaa.

Koski - Teijo 21,6km; 1h 10min 

Matkalla Perniöön alkoi jo rasitus painamaan koivissa, eikä meinannut mäet enää nousta yhtä rivakasti kuin alkumatkasta. Persauskin alko olemaan jo melkoisen hellänä, olihan ajoa jo yli seitsemän tuntia takana. Silmissä siinsi jo Perniön ABC: munkin ja kaffet, lisäksi olin ajatellut ostaa hyttyssavuja. Ajelin Perniön keskustan läpi ja kuinka ollakkaan missasin sen pirun ABC:n tienhaaran. Takaisinkaan en jaksanut kääntyä eli painelin samaa kyytiä Teijoon asti. Pysähdyin kyllä nykimään jotain ST1:en ovea, mutta se oli jo mennyt kiinni.

Kun vihdoin saavuin Teijon retkeilyalueelle olin jo aivan kuitti, mutta teltta piti saada heti pystyyn, koska hyttysiä oli aivan helkkaristi. En jaksanut etsiä sen enempää leiripaikkaa, vaan löin teltan pystyyn tien viereen pienen nyppylän päälle santakuopan viereen.

Tämän jälkeen virittelin kaljatölkkikeittimeen tulet ja aloin keittää vettä pussipastaa varten. Tällä kertaa vaan mun Esbit-Nikolai yhdistelmä ei pelannut, vaan liekki tukahtui aina kun kattilan laittoi tulelle. Piti siis hieman soveltaa ja väsätä parista puusta paikka kattilalla. Onneksi vesi kiehui parissa minuutissa, sillä muuten puut olisivat syttyneet tuleen ja metsä palanut tjsp...

Teltan ylivoimaisuus paljastui siinä vaiheessa kun menin sinne sisälle syömään pakoon hyttysiä. Olisi siinä riippumattomiehillä ollut naama vakavana kun hyttyset häiritsevät eikä mitään saa tehdä rauhassa. Nyt sain vaihtaa vaatteet, syödä ja surffata netissä kaikessa rauhassa ilman öttiäisiä.

Toinen juhlatimmi varuste olivat pränikät Sanuk-epäkenkäni. Voi notta, miten oli juhlaa kiskaista Sanukit jalkaan kun oli yli kymmenen tuntia kiduttanut jalkojaan tiukoissa pyöräilykengissä. Mikä niistä tekee timmit mukavuuden lisäksi, on niiden keveys ja se, että ne eivät vie tilaa juuri lainkaan. Saman verran kuin släbärit, mitä olen joskus kantanut vaelluksilla mukana. Sanukit ovat kuitenkin 'oikeat' kengät, siinä missä släbäreillä on vähän sellasta nihkeetä se tepastelu...

Samalla kun söin, päätin kokeilla nettiyhteyttä ja hyvinhän se pelasi. Käytössä oli tosin vaan 2G, eli lupauksista huolimatta en sillä nopeudella alkanut päivittää blogia metsästä. No, uutiset sain luettua ja facebookin ja sähköpostin tsekattua, siinä vissiin ne tärkeimmät.

Nukkumaan pääsin vähän ennen puolta yötä ja tyynynä toimi tällä kertaa Varustelekan mikrokuitu pyyhkeeseen käärityt windstopper-housut. Makuualustana oli perus Halti 500 lite, mikä on pakkauskoon, hinnan ja painon puolesta ylivoimainen UL-makuualusta. Makuupussina oli ekaa kertaa uusi Ajungilak Kompakt Summer, mikä sekin on painon puolesta (850g) aika jees ja muutenkin Ajungilak-tyyliin toimiva pussi. Sisäpussi tosin voisi olla kesäpussissa puuvillaa, mutta sekin on tietenkin painokysymys.