Cyclocrossin SM

Cyclocross innostukseni jatkui, kun kalenterissa sattui olemaan vapaa viikonloppu ja lajin SM-kisat junamatkan päässä keravalla. Varsinaiseen SM sarjaan en ajatellut sentään osallistua, vaan kisoissa ajettavaan harrastesarjaan, missä ei vaadittu lisenssiä eikä kalustolle ollut asetettu vaatimuksia.
Kun vielä ystäväni Juha ilmottautui mukaan, aivan puun takaa, niin kaikki alkoi vaikuttaa todella hyvältä. Nyt oli kyytikin hallussa.

Edellisenä päivänä polkaisin Juhan luokse vaihtamaan renkaita ja muutenkin laittamaan pyörää kisakuntoon. Ensin vaihdoimme Juhalle tutut Schwalben CX Compit, kahdestakin syystä. Ensinäkin ne ovat halvat ja hyvät ja toiseksi, koska Juha lähti kisaan puhtaalla maantiekonkelilla, ei kovin moni muu cc-kumi olisi suostunut mahtumaan LaPierren haarukoissa. Tosin eipä mahtunut 28mm CX Compikaan, ainakaan takana. Eteen vielä meni, mutta takana rengas otti u-jarruun kiinni. Vaihdoimme siis taakse Marathon plussan.
Omaan pyörääni valitsin Contin 35mm Speed Kingit lähinnä syystä notta ne olivat ainoat cc-renkaat mitkä omistan (jos PW:ssa kiinni olevia CX Compeja ei lasketa...). Mitään sen suurempia remppoja emme pyörille tehneet, allekirjoittaneella kun on tapana saada aikaa isompaa tuhoa kuin hyötyä omalla "remppaamisellaan."

Aamulla olikin vuorossa aikainen herätys ja heti seitsemän jälkeen olimmekin moottoritiellä ihailemassa auringonnousua ja ihmettelemässä pakkaskeliä. Perille Keravan Keinukallion liikuntapuistoon saavuimme mukavasti vähän yhdeksän jälkeen ja siirryimme heti vaihtamaan vaatteita ja kiinnittämään numeroita etc.
Vaatetus tuottikin hieman päänvaivaa tai niiden puute. Lämpömittari kun jöpötti tukevasti + 1 asteessa ja olin pakannut kamani valmiiksi edellisenä päivänä mukavassa +17 asteen syyssäässä. Onneksi ajaessa tuli lämmin ja kokomusta ajoasu lämpeää aina jos vaan aurinko paistaa.

Ehdimme vielä tutustumiskierrokselle ennen starttia ja kuskien esittelyä ja rata vaikutti mukavalta. Yksi raastava nousu, yksi jyrkkä nyppylä pari tiukkaa mutaista laskua, yksi kantamista vaativa nousu ja pari jalkautumista vaativaa estettä. Muuten rata oli suht kovaa pohjaa, lyhyttä pururatapätkää lukuun ottamatta ja 2,8 kilometriä pitkä.

Ehdimme siis mukavasti kilpailijoiden esittelyyn, mistä siirryimme starttiviivalle odottelemaan. Täytyy kyllä myöntää, että kovin harrastelijan näköistä porukkaa ei minun ja Juhan lisäksi näkynyt. Tiimiasut ja sheivatut sääret olivat pääosissa. Olinkin jo tässä vaiheessa varma, että kovaa saa taistella että ei jää viimeiseksi. Tavoite oli taas, että ei ole viimeinen ja kakkostavoite: perus kympin sakkiin. Kaiken kaikkiaan meitä oli 21 "harrastelijaa..."

Vaikka sainkin paikan eturivistä, menin suosiolla kakkosriviin, etten jää jalkoihin heti startissa. Paukusta läks, siis kaikki muut. Itse tyydyin köröttelemään rauhassa pääsuoraa ja katselemaan miten Juha meni menojaan muiden mukana.  Pääsuoran jälkeen oli luvassa mutka ja sen jälkeen pitkä ja raastava nousu. Päälle pääsin ja puuskutin niin perkeleesti. Nousun jälkeen oli luvassa pieni syherö ja jyrkkä mutainen lasku, minkä jalkeen aukeni asvaltti pätkä loivan alamäkeen ja edelleen hiekkatielle loivasti laskien. Tässä vaiheessa huomasin, että "ei nää niin kovaa meekkään." Olin varma, että suoralla jään koska en jaksa, mutta eivät jaksaneet muutkaan ja löysin oman paikkani jonosta. Alussa oli parikin paikkaa ohittaa edellä menneitä, mutta en oikein tiennyt miten cc-kisoissa on tapana ohittaa. Kontaktilla vai kohteliaasti pyytäen? Jäin sitten suosiolla peesiin.

Oikeastaan koko matkan ajelin kahden CC Helsingin kaverin perässä ja voin sanoa, että täydellisellä tiimiasulla on melkoinen vaikutus psykologisesti. Ei oikein ollut haluja ohitellat poikia, koska olin varma, että nämä huippuunsa trimmatut atleetit vain leikittelevät kanssani ja menevät menojaan heti jos yritän jotain.
Koska rata kiemurteli paljon näin myös tässä vaiheessa, että osa porukasta oli jäänyt aika reilusti eikä välitöntä varaa viimeiseksi jäämisestä ollut. Normaalisti tämä olisi rentouttanut ajoa, mutta ei tällä radalla.
Koska omistan keskinkertaisen kunnon ja olemattoman vauhtikestävyyden, niin en päässyt kunnolla palautumaan missään vaiheessa rataa. Koko ajan menin hapoilla ja oksennuksen maku suussa. Alun pitkä nousu veti täysin hapoille, enkä ehtinyt palautua pitkän laskun aikana vaan eteen lyötiin upottava pururata ja heti perään putkelta vedettävä jyrkkä nousu, tukkieste ja kannettava/talutettava jyrkkä nousu. Tämän jälkeen oli taas alamäkeä, tosin mutaista siksakkia, pieni pätkä kuntorataa, lyhyt nousu-lasku-nousu, mistä lyhyen polun jälkeen kaarrettiin maalialueelle jossa olivat viimeiset esteet, joiden yli loikkiminen aiheutti lisää happoa lihaksiin.
Toisaalta tässä on cyclocrossin hienous. Laji on äärimmäisen RANKKA! Jotain nautinnollista siinä on, kun on oikeasti paikat hapoilla ja vatsanesteet kurkussa. Ei laji muuten olisi niin suosittu maailmalla.

Toiseksi viimeisellä kierroksella alkoi tapahtua. Vaikka rauhassa ajelinkin, niin päätin kuitenkin koittaa ohi CCH:n kaksikosta. Ensimmäisestä kaverista pääsinkin ohi kuin varkain, hän nimittäin kaatui ruohonyppylän laskussa, oikein kunnon OTB-klossit-kines-kuperkeikka ja toinenkin kaveri jäi taakse ja ikään kuin hävisi kuvioista.
Viimeiselle kierrokselle lähtiessäni edelläni meni järjestävän seuran asussa hieman tuhdimpi kaveri ja ajattelin vielä tsempata ja painella ohi hänestä. Köröttelin sitten peesissä aivan maalialueelle asti ja hieman ennen esteitä hyökkäsin ja loikin esteet yli sulavasti ja vauhdilla. Äkkiä takaisin pyörän selkään ja poljin karkuun. Zeuksen kaveri jäi kuin tikku scheisseen ja kaikki näytti hyvältä kun jäljellä oli enää viimeinen mutka ja 100 metrin loppusuora.

Sitten kuului riks, raks ja poks ja tajusin heti, että takavaihtaja oli pinnojen välissä. No, eipä luovuteta vaan otetaan pyörä kantoon lajin hengen mukaisesti ja juostaan loppu matka maaliin. Paitsi että polkupyörä on ajettuna nopeampi kuin kannettuna eli Zeuksen kaveri tuli heittämällä ohi ja tuloksekseni jäi 11. sija (21 osallistujasta).

Semisti tyytyväinen olin kuitenkin. Hauskaa oli ja tavoiteet olisivat täyttyneet 100 prosenttisesti ilman teknisiä murheita. (ei viimeinen ja mieluiten kympin sakkiin)...
Juhallekkaan en loppupeleissä hävinnyt kuin alle minuutin vaikka radalla näyttikin siltä, että Juha meni menojaan.

Ennen kotiin lähtöä katselimme vielä junnujen ja naisten lähtöjä ja meno oli komeaa kaikissa sarjoissa. Myöskin sen huomasi, miten rankka laji on. Niin suuria eroja nimittäin loppukierroksilla tuli kaikissa sarjoissa, jopa puolen tunnin kisoissa. Mutta kuten sanottu lajin rankkuudessa on sen viehätys. Kysy keneltä tahansa lajiin hurahtaneelta, niin yksi suurimmista kickseistä cyclocrossissa on juuri se ääretön raastavuus. Keho on hapoilla ja oksennus suussa koko ajan. Jopa tällainen laiska, huonokuntoinen vätys osaa nauttia siitä tunteesta.
Laji vaatii myös äärimmäistä pyöränkäsittelytaitoa, mikä sekin on osa viehätystä. Jotenkin palkitsevaa luikerella alas mutaista jyrkkää rinnettä ja pysyä pystyssä. Suosittelen.
Kapeat nakit alle ja mutaan möyrimään.

Väärä pyörä, väärä polku

Pitkäaikainen haaveeni cyclocross kisaan, ja eritoten VPCX-kisaan, osallistumisesta toteutui vihdoinkin kun osakilpailu sattui olemaan sopivan lähellä, vieläpä niin, että olin vapaalla.

Kyseessä oli siis VPCX-cupin Keimolan osakilpailu Vantaalla. VPCX:n tarkoitus on olla jonkin sortin epävirallinen vastapaino SPU:n haudanvakavalle kisatouhulle, päääpainon ollessa hauskanpidolla ja kaljan juonnilla. Ja kuten nimikin viittaa, tarkoitus on ajaa cyclocross-pyörillä polkuja mitä ei ole tarkoitettu cyclocross-pyörillä ajettavan.
Viralliset cyclocross kisat ajetaan pääasiassa puistoissa ja tasaisilla poluilla, missä esteet ovat ihmisen tekemiä. VPCX-kisoissa sen sijaan mennään metsään ja esteinä toimivat ojat, juuret, kivikot ja kaikki mikä sattuu eteen tupsahtamaan. Voisi sanoa, että kisaa ajetaan siellä, missä normaalit ihmiset ajavat maastopyörillä.
Osallistuminen on kaikille vapaata, eikä kalustorajoituksia ole. Tosin cupin pisteille pääsevät vain jäykällä keulalla varustetut droppitankofillari, missä on alle 2 tuuman renkaat.

Keimolan rata oli kuitenkin verrattain helppo, mikä sopi noviisille paremmin kuin hyvin. Kisa ajettiin keimolan hylätyn moottoriradan maastoissa ja lähtö- /maalipaikkana toimi keimolan legendaarinen toimitsijatorni. Jos joku ei tiedä, niin keimola on suomalaisen moottoriurheilun kehto ja mekka, mikä on tosin päässyt pahoin rapistumaan ja kohta sitäkään ei enää ole, kun se lanataan ja tilalle tehdään kerrostaloja.
Osa reitistä kulki pitkin vanhaa moottorirataa, eli asvaltilla. Asvaltti on tosin tarkoituksella rikottu ja  sisälsi paljon uria ja asvalttimöhkäleitä, mitä aiheuttivatkin runsaasti rengasrikkoja. Välillä mentiin metsään, hieman ajettiin hiekkatietä ja kaksi jalkautumista vaativaa estettäkin oli. Yksi mutainen jyrkkä mäki ja puomi, jonka ali piti mennä. Radalla oli myös runsaasti ns. tiikeriansoja eli suomeksi kuoppia, minkä pohjalta ajettiin. Yksi kierros oli noin neljä kilometriä. Kilpailun pituus oli tunti.

Kisapäivänä oli hieman omituinen keli. Välillä ropsautteli vettä ja aurinko paistoi ilman ollessa noin 17 asteen kieppeillä. Vesikuuroista huolimatta rata pysyi hyvässä kunnossa ja pohja kovana eli ei mennyt mutapainiksi.
Olin hieman kahden vaiheilla pyörävalinnan ja rengasvalinnan suhteen. Lähteäkkö vaihdepyörällä vai sinkulalla, laittaakko karkeammalla nappulalla varustettua pistosuojaamatonta kumia vai pistosuojattua rullaavampaa rengasta.
Päätin kuitenkin lähteä hieman VPCX-henkeen paremmin sopivammalla vaihteettomalla pyörällä, missä oli pistosuojatut Schwalben CX compit. Rengasvalintaan olin tyytyväinen, sillä moni koki rengasrikkoja ja rata oli suurimmaksi osaksi kovaa pohjaa eikä hirmupitoa juurikaan tarvittu.
Vaihteita olisin kaivannut lähinnä lopun pitkässä ja loivassa nousussa, mutta muuten pyörävalintakin oli ihan OK.

Osallistujia oli miesten sarjassa 21 ja naisten sarjassa kaksi! Tavoitteeni oli, että en ole viimeinen eikä kärki ohita kierroksella.

Osallistujia ja yleisöä oli mukavasti

Suurin osa kisaajista oli sen verran tiukannäköisiä fillaristeja, että mietin kuinkahan käy. Onneksi mukana oli kuitenkin tavallisen pulliaisenkin näköisiä janttereita, joten ykköstavoite näytti todennäköiseltä. Kakkostavoite ei niinkään.
En lämmitellyt ollenkaan enkä tutustunut rataan ennen kisaa, joten ajattelin mennä ekan kierroksen rauhassa porukan hännillä ja kiristää sitten vauhtia. Ajelinkin alussa rauhassa yhden naisen ja yhden maastopyöräilijän peesissä, mutta parin kilometrin jälkeen alkoi hissuttelu kypsyttää ja lisäsin vauhtia. Pääsin äkkiä karkuun torsoista ja aloin jahtaamaan muita.

Rentoa meininkiä...

Moni kärsi rengasrikon

Ajelin oikeastaan kaikki kierrokset melkein samaa tahtia enkä olisi paljoa kovempaa jaksanutkaan.
Ainut missä olisin pystynyt voittamaan aikaa oli, että en olisi alussa hidastellut jonon hännillä vaan olisin heti alkanut polkea omaa tahtia. Ainakin minuutin olisin saanut myös pois jos klossini eivät olis menneet tukkoon joka jalkautumisessa. Parisataa metriä jokaisesta jalkautumisesta sai kopistella kenkiä polkimiin, että muta irtoaisi eikä polkemisesta tullut mitään.
Yhden kerran kaaduin, koska tulin hieman ylikovaa mutkaan ja eturenkaasta loppui pito soralla. Muutaman kerran ajoin myöskin hieman liian kovaa tiikeriansoihin ja kaatuminen oli lähellä.

Viimeisellä kierroksella tappavan tasainen dieselvauhtini alkoi kantaa hetelmää ja pyöräilijöitä alkoi tulla selkä edellä vastaan. Heti viimeiselle kierrokselle lähtiessäni ohitin yhden maastosinkulamiehen ja puoli kilometriä ennen maalia ohitin cyclomiehen ja pääsin toisen crossarin kantaan. Samassa puomin alituksessa meni myöskin kärki ohi kierroksella. Puomin alituksen jälkeen oli edessä pitkä raskas loiva nousu, pikku syherö ja alle 200 metrin spurtti maaliin moottoriradan pohjaa pitkin. Ajattelin roikkua nousun edellä menneen kannassa, mutta tunsinkin itseni yht'äkkiä vahvaksi ja havaitsin heikkoutta vastustajassa joten päätin hyökätä jo nousussa.
Putkelle, heinikon kautta ohi ja hulluna karkuun. Syherön kikkailin läpi ylikovaa ja asvaltilla kaasutin ihan hulluna karkuun. Maalissa huomasin, että kaikki tämä turhaan. Ei se sälli ollut jaksanut lähteä enää perään. Sijoitus siis 12. Valitettavasti vain 9 parasta sai cupin pisteitä.

Lähdössä hymyilytti

Kisassa ei hymyilyttänyt

Maalissa hymyilytti

Tyytyväinen olin joka tapauksessa. Rata oli hauska, jaksoin hyvin, en ollut lähellekkään viimeinen ja koko tapahtuma oli kaikin puolin täysi kymppi. Harmi vaan, että en jäänyt paikalle jälkipelejä varten. Paikalla kun näytti olevan ruokaa, kaljaa ja hyvää porukkaa.
Toivottavasti pääsen vielä osallistumaan toiseenkin VPCX-osakilpailuun tänä vuonna ja keväällä varmaan järjestetään vielä kaksi osakilpailua. Ainakin talvi-VPCX. Harkinnassa on ollut myös jos järjestäisi itse osakilpailun Turkuun, tarkemmin sanottuna Raisioon haunisiin. Ratakin on oikeastaan valmiina... No, olen tunnetusti niin aikaansaava ihminen, että tämä haave tuskin koskaan toteutuu, ainakaan lähitulevaisuudessa.

Tulokset:

VPCX 1/4: Keimola

Miehet:

1. Teemu Viholainen 6 kierrosta, 10 pistettä
2. Erkko Salonen, 8 pistettä
3. Kare Eskola, 7 pistettä
4. Paulus Palmqvist (F), 6 pistettä
5. Jarno Kyllönen, 5 pistettä
6. Samuli Mäkinen (F), 4 pistettä
7. Airto Vienola, 3 pistettä
8. Aki Heinonen, 2 pistettä
9. Lauri Pulakka, 1 piste
10. Petri Lindqvist (t), 5 kierrosta
11. Olli Anttonen (F)
12. Tapio Viiri
13. Sami Martikainen
14. Mathias Lindholm
15. Raphael Gardette (t)
16. Teemu Kalvas (t)
17. Harri Kangas, 4 kierrosta
18. Petri Kalsi
19. Ilkka Jaakkola
20. Juha Witting (t), 3 kierrosta
21. Reijo Lattu, 2 kierrosta

Naiset:

1. Eeva Makkonen, 5 kierrosta, 10 pistettä
2. Nina Österholm, 3 kierrosta, 8 pistettä

(F) tarkoittaa fiksiä ja (t) teknistä murhetta.

Tour de Saimaa eli blogin lukijamatka itä-Suomeen

Tuli siis tehtyä vihdoin hieman pidempi pyöräretki, tarkemmin sanottuna reilu 500 kilometriä noin viikossa. Kun pohdiskelin matkalla, että mitähän tästä kirjottaisi, totesi Joope, että: ”ei mitään, kaikki blogin lukijathan ovat täällä mukana.”
Mitään matkakertomusta en siis aio sen enempää kirjoittaa, vaan keskityn kertomaan kokemuksiani varusteista, reiteistä ja yleensä matkapyöräilystä.

Suunnitelma

Reittiä suunniteltiin pitkään ja hartaasti ja se ehtikin muuttua paljon ja monta kertaa ennen kesää. Alkuperäinen suunnitelma oli tulla Imatralta Helsinkiin ja sieltä edelleen Turkuun. Joku kuitenkin keksi, että kesäisin tuulee lounaasta eli käänsimme reitin toiseen suuntaa, mistä edelleen keksimme Lahti – Imatra – Koli – Kuopio, mutta lopulliseksi reitiksi typistyi Iitti – Jaala – Utti – Imatra – Savonlinna – Sulkava, koska pojat (Pekka ja Joope) halusivat mennä Sulkavan suursoutuihin.
Matkaan varasimme kuusi päivää, koska matkan varrella olisi poikkeuksellisen paljon nähtävää ja koettavaa.

Varusteet

Lähes kaikki varusteet löytyivät jo valmiina, mutta jotain pientä jouduin ostamaan erikseen reissua varten. Ostin partiokaupasta pieniä purnukoita mausteita ja pesuaineita varten. Lisäksi ostin ns. pesupussin pyykinpesua varten sekä uuden kevyemmän ja vesitiiviin karttalaukun.
Päivän sana oli siis kevennys. Vaikka olen aina vähän repeillyt grammanviilajille, niin nyt olin itsekin kalavaa'an kanssa punnitsemassa kamoja, sillä liika paino vaikuttaa ajettavuuteen todella paljon. Esimerkiksi puhallettava Halti 500lite makuualusta vaihtui viimehetkellä 160 grammaa kevyempään solumuovipatjaan.
Teltasta otin pois ylimääräiset kiilat ja narut ja sain painon laskemaan lähes 300 grammaa.
No ei homma sentään aivan täysin lähtenyt lapasesta, mutta monta varustetta mietti kahteen kertaan, että tarvitsenko sitä. Yhtään pitkää paitaa en ottanut mukaan vaan ajattelin pärjääväni pelkillä irtohihoilla.

Lopullinen varustelista oli kutakuinkin:

Hygienia:
    shamppoo (pikkupurnukassa)
    hammasharja
    tahna(pikkupurnukassa)
    aurinkorasva
    piilareita
    pyyhe
    dödö
    särkylääke
    laastari
    nenäliina
    vessapaperi
    urheiluteippi
    savett
    pyykkiaine(pikkupurnukassa)
    hyttysmyrkky
    hyttyssavu

Vaatetus:
    ajoasu (succis, villapaita)
    aluspaita
    Gore-pökät(sadeasu)
    Gore Tex takki(sadeasu)
    irtohihat
    tuuliliivi
    hanskat
    Buff
    lippis
    Shortsit
    2x t-paita
    3x kalisit
    2x ohuet sukat
    lämpimät sukat
    boxerit
    uikkari
    Epäkengät (Sanouk)

Ruokailu:
    muki
    luha
    kattila
    rb-polttimo
    esbit
    trangiapihit
    pesusieni
    tiskiaine(pikkupurnukka)
    3x aamiainen + ruoka
    kahvi+sokeri
    suola(pikkupurnukka)

Majoitus:
    teltta (Eureka! Spitfire duo)
    makuupussi (Ajungilak kompakt lite)
    makuualusta
    Petzl

Varaosa:
    multitool
    varasisuri
    paikkarasia
    JESARI
    missing link
    Ultremo päälirengas (195g !!!)

Elektroniikka:
    Kamera (Olympos uTough)
    USB-laturi
    kännykkä
    laturi
    kuulokkeet
    gorillapod

Muut:
lukko
    Karttamuovi
    juomapullo 1l
    Kännyteline
    energiapatukoita
    kartat
    kynä
    paperia
    pelikortit
    kypärä
    BBB-ajolasit
    North Face juomareppu
    Ortlieb 35l merimiessäkki
    Ortlieb kännnykkäkotelo
    2x Ortlieb Cityroller 20l takalaukku


Fillarihan oli siis Kona Jake The Snake, missä alla 28mm Schwalbe Marathon Supremet ja takatarikkana joku random Ajopyörän roskiksesta. Painoa kertyi kaiken kaikkiaan 120 kiloa, mistä 92 kg oli kuskia, reilu 10 kiloa pyörää, 3,5 kiloa vettä ja loput varusteita ja laukkuja. Yllättävän paljon sitä kertyi, tosin kuski on läski ja kamaa oli sen verran paljon, että mistään ei tarvinnut tinkiä.

Jälkikäteen ajateltuna ainoat tavarat, mitä en käyttänyt matkalla olivat lämpimät sukat ja ajohanskat. Ajohanskoja tosin olisi voinut käyttää ekana päivänä, koska oli aika kylmä, mutta en jaksanut kaivaa niitä. Täydellinen varustus toisin sanoen.
Varaosia ei voi laske turhaksi, vaikka en niitä tarvinnutkaan sisärengasta lukuunottamatta.

Reitti

Menimme siis Helsingistä lähijunalla Kausalaan, Iittiin, mistä poljimme Jaalan kautta Verlan tehdasmuseoon ja UNESCOn maailmanperintökohteeseen. Ihan OK paikka, vaikka ei ulkoa päin mikään erikoinen ollutkaan. Aika pieni, jos vertaa vaikka Lappeenrannan monen neliökilometrin kokoiseen paperitehdasalueeseen (okei huono vertaus). Rakennus oli toki kaunis, mutta sisätilat olivatkin sitten aivan muuta. Täydellinen toimiva tehdas alkuperäisessä kunnossa. Suosittelen.

 Verlasta jatkoimme hieman pienempiä teitä Valkealan kautta Uttiin. Koska olimme päättäneet vältellä kuutostietä kuin ruttoa päädyimme tällä välillä melkoisille pikkuteille, mikä oli pelkästään hyvä juttu. Saimme jopa taluttaa pyöriä umpimetsässä pari kertaa. Nämä ovat kuitenkin niitä pieniä asioita, mitkä tekevät pyöräretkestä seikkailun. On aivan eri fiilis tunkata pyörää varvikossa tai tuskailla kieli keskellä suuta upottavaa kinttupolkua pitkin, kuin körötellä yhtä ja samaa maantien laitaa kilometri tolkulla. Luumäelle kuitenkin päästiin ja löysimmekin aika mielenkiintoisen yöpaikan. Pekka huomasi kartassa laavun kuvan, joten päätimme käydä katsastamassa paikan ja paikalla totta tosiaan oli laavu, puita, puucee ja oma hiekkaranta. Ja hyttysiä.

Tätä on pyöräretkeilyä parhaimillaan...

Kolmas päivä tarjosi hellettä ja nähtävyyksiä. Heti ensi alkuun kävimme tutustumassa salpa-linjaan, mikä olikin mielenkiintoinen rakennelma ja siellä olisi saanut menemään koko päivän, mutta kello tikitti ja karavaani kulki. Luumäeltä koukkasimme maisemareitille Lemin kautta, välttääksemme jälleen kuutostien. Kuuma oli ja ylämäkiä piisasi, mutta maisemien puolesta kelpasi hikoilla. Lemiltä eteen päin oli koko tien päällyste uusittu ja vaikka uusi asvaltti on pyöräilijän unelma, kaikella on rajansa. Nimittäin aivan uunituore asvaltti upottaa, on kuin tervassa ajaisi ja kaiken lisäksi se takertuu renkaaseen ja sen mukana renkaaseen tarttuvat kaikki pikkukivet sun muut scheisset tien pinnasta, mistä ne edelleen jatkavat keskihakuvoiman ansiosta tangentin suuntaisesti matkaa pyörän kuljettajan kasvoille. Tätä jatkui useita kilometrejä ja asvalttimiehetkin naureskelivat meille. Tietyön jälkeen yritimme rapsuttaa pikeä renkaista, mutta eihän se mihinkään lähtenyt. Ainoaksi konstiksi jäi siis ajaa ja odottaa, että pinta kuluu pois renkaasta. Seuraavat kilometrit olivatkin kuin olisi ajanut umpirautaisilla renkailla, mutta lopulta pikipinta kului pois ja pääsimme Lappeenrantaan.

Panssari- vaan ei fillariestetitä

Lappeenrannassa tsekkasimme toki Saimaan kanavan ja onneksemme venäläinen rahtilaiva sattui juuri tulemaan sulkuun kun olimme mestoilla. Aika tiukkaa teki, mutta läpi sujahti.
Lappeenrannasta jatkoimme matkaa Imatralle osin matkan parasta pyörätietä ja osin kälyistä kärrypolkua pitkin. Imatralla teimme pikaisen pysähdyksen eli ihmettelimme valtionhotellia, koskea, voimalaa ja vuoksensaaren hiidenkirnuja ja luonnonihmeitä. Kertakaikkisen hieno paikka, Imatra, ja sinne pitää päästä joskus toistekin ja paremmalla ajalla.

Imatralta jatkoimme vielä Immolaan uimarannalle yöksi ja jälleen valintamme yöpaikaksi osoittautui täyden kympin paikaksi. Joope tosin voi olla asiasta hieman eri mieltä, mutta ei siitä sen enempää.

Ennen lähtöä tiesin pari asiaa varmaksi. Jollakin puhkeaa kumi, matkalla on hyttysiä ja minulla ja Pekalla palaa jossain vaiheessa hihat toisiimme. No, tämä oli se päivä. Kitkaa aiheutti hidas etenemisemme ja eritoten sen syyt. Ts. johtuiko huono etenemisemme siitä, että poljimme liian hiljaa vai siitä, että eräs nimeämätön henkilö porukastamme tykkää nukkua kaksi tuntia pidempään kuin muut ja jolla muutenkin kestää kaikki puoli tuntia viiva tunnin pidempään kuin kaikilla muilla. No selvyyttä tähän ei saatu, mutta kenties adrenaliini- ja agressioboostista johtuen päivästä tuli pisin päivämme ja poljimme yli 130 kilometriä. Päivä oli myöskin kuumin, yli 30 astetta.
Tähän väliin mahtui rajavyöhykettä, punkaharjua, kyyttöburgeria, vittumaista maantien laitaa ja paljon yöpaikan etsimistä. Noin kaksikymmentä kilometriä ajelimme tarkistaen joka lammen ja järven rannan etsien sopivaa yöpaikkaa, mutta mistään ei löytynyt. Joko rannat olivat täynnä mökkejä tai sitten maasto ei antanut periksi teltan pystytykseen. Lopulta aloimme olemaan jo Savonlinnassa ja napsautin GPS:n päälle ja ruudulla näkyi mielenkiintoinen viheralue järven rannassa ja päätimme käydä tarkistamassa sen. Paikka osottautui uimarannaksi ja pienvenesatamaksi, toisin sanoen täyden kympin yöpaikaksi.

Immolan uimaranta

Kyyttöburger

Yöpaikka Savonlinnassa

Hyvin nukutun yön jälkeen lähdimme kohti Savonlinnaa, missä söimme ja joimme hyvin sekä tutustuimme Olavinlinnaan. Koska matkaa Sulkavalle ei ollut kuin 40 kilometriä otimme päivän rennosti ja vietimme aikaa Savonlinnassa. Savonlinnasta Sulkavalle valitsimme jälleen pikkuisen hiekkatien, minkä missasimme aluksi ja päädyimme lossirantaan, missä kävimme uimassa.
Kun oikea tienhaara vihdoin löytyi oli edessämme kaksikymmentä kilometriä nimismiehenkiharaa pölyä ja katumaastureita. Aika vittumainen pätkä, mutta perille päästiin ja se oikaisi matkassa hieman.

Sulkavalla pojat alkoivat valmistautua soutuun ostamalla urheilu- ja palautusjuomia, minä illanviettoon ostamalla tuhottomasti kaljaa. Yöpaikkamme oli tällä kertaa koulun piha ja ainoa maksullinen paikka koko retkellä. Samalla se oli myöskin paskin mahdollinen yöpaikka, kiitos mekastavien lapsien ja möykkäävien humalaisten aikuisten.

Yöpaikka Sulkavalla

Paikallinen kuppila

Soutustadion

Kiitos baarikierroksen, aamulla olo oli sellainen, että ei paljoa napsinut lähteä katsomaan poikien soutua, mutta pari lihalörtsyä myöhemmin, raahauduin soutustadionille odottamaan Pekan ja Joopen maaliin tuloa.

Seremonioiden, palkintojenjaon ja ruokailun jälkeen päätimme jatkaa kukin tahollamme matkaa Juvalle. Ts. Pekka lähti yksin pyöräilemään Juvalle suorinta tietä, mistä hän jatkoi bussilla matkaa kotiin vielä samana iltana. Me jäimme Joopen kanssa vielä uimaan ja kuosiutumaan Sulkavalle ja illan viiletessä aloimme polkea Juvalle retken ehdottomasti eeppisintä pikkutiepätkää pitkin.
Ajoimme siis Kyrsyän kautta Juvalle pientä hiekkatietä pitkin, mikä oli matkan kohokohta. Nousua, laskua ja auringon laskiessa etelä-savolainen maalaismaisema näytti parhaat puolensa sihen malliin, että oli pakko pari kertaa sammuttaa pyörä ja jäädä paikoilleen ihmettelemään kotimaan kauneutta.
Tässä taas yksi pyörämatkailun parhaita puolia. Sitä eksyy tuntemattomille teille, mille ei muuten ehkä tulisi mentyä ja pyörän selästä ehtii näkemään ja kokemaan paljon enemmän kuin auton ikkunan takaa. Kokemus on kokonaisvaltainen, kun auringon viime säteet iskevät silmään, viileä iltatuuli puhaltaa naamaan ja lehmän paska tunkeutuu sieraimiin; tuntee elävänsä maisemaa...

Juvalta löysimme nopeasti taas itsemme taas uimarannalta nukkumasta. Kävimme tosin katsomassa paria muutakin paikkaa, mutta läheltä "keskustaa" löytyi melkoisen pitkä ranta, mistä löyty sopiva pusikko teltalle ja riippumatolle.

Aamulla päätin lähteä aamukahville/-tuplalle läheiselle huoltoasemalle, mikä sattui olemaan kiinni. No, kartan mukaan neljän kilometrin päässä oli toinen huoltoasema ja sijainnista päätellen ABC. Polkaisin siis sinne, tuplasin ja join kahvit. Harvoin tulee poljettua kahdeksaa kilometriä vessakäynnin takia.
Kun Joope heräsi, pakkasimme kamat ja suuntasimme takaisin Abceelle tappamaan aikaa ennen bussin lähtöä. Mielessä kävi, että olisimme jatkaneet matkaa enoni luokse Rautalammille, koska sinne ei olisi ollut kuin noin 100 km matkaa, mutta oikeastaan olimme molemmat aika täynnä pyöräretkeä tässä vaiheessa ja mikä parasta, melkein heti kun pääsimme bussiin, alkoi sataa. Kaatamalla.

Sateen olimme onnistuneet välttämään koko matkan ja onnistuimme siinä vielä kerran. Reilun viiden tunnin istumisen jälkeen olimme kotona Turussa, mistä minä poljin kotiini viisi kilometriä ja Joope sutaisi vielä Mynämäelle 35 kilometriä.


Mitä jäi käteen?

Ainakin se on selvää, että jos haluaa toimivia ja kestäviä varusteita, kannattaa luottaa saksalaiseen laatuun. Ortliebin sivulaukut ovat kertakaikkiaan niin pomminkestävät, yksinkertaiset ja toimivat laukut, että olisi hölmöä käyttää mitään muita. Toinen toimiva saksalaisvaruste olivat Schwalben renkaat. Minulla ja Joopella olivat malliston 28mm Marathon Supremet ja Pekalla saman kokoiset Marathon Plussat. Yksi ainoa rengasrikko tuli matkalla ja sekin johtui allekirjoittaneen laiskuudesta, sillä kyseessä oli liian vähäisestä rengaspaineesta johtunut ns. snakebite-tyyppinen rikko.
Toisin sanoen yksikään kivi, piikki, lasinsiru tai muu terävä esine ei tunkeutunut saksalaisen pistosuojauksen läpi. Ja kumimme näkivät sellaista kivikkoa, tienpintaa ja kinttupolkua, että ne ovat osassa maista kielletty alle 18-vuotiailta.


Suosi paikallista

Ruokailun hoidimme aika 50/60 jaolla tienvarsiravintolat/omat sapuskit. Aamiaisen laitoin itse eli kokkasin vettä ½ litraa, mistä riitti sopivasti yhteen kahvikupilliseen ja 0,3 dl Adventure Meal muroaamiaiseen. Tien päällä nautiskelimme ravintoloiden ja kuppiloiden antimista. Illalla yöpaikassa keitin jälleen vettä ja söin
pussiruokaa.

Perus illallissetti

Kokkailua Savonlinnassa

Vanha sanonta paikallisen suosimisesta on kyllä nykyään vähän niin ja näin. Syöpä-ryhmän ABC syöpä-asemia kun on joka kylässä ja tienristeyksessä, mikä taas on vaikuttanut siihen, että laadukkaita paikallisia soittoruokalaita ei vaan kertakaikkiaan ole.

Pahimillaan koimme tämän Joutsenossa, missä päätimme suosia paikallista ja ruokalistakin vaikutti hyvältä. Siinä sitten odottelimme häränperseitämme ja kuuntelimme miten mikro kilahteli keittiössä. Koko karmeuden kruunasi pöytätuuletin joka "puhalsi persiljan lattialle..."
Lautasella oli siis mikrossa lämmmitettyjä Finduksen wokkivihanneksia, pakkasesta pannulle heitetty pihvi, Oolannin lohkoperunoita ja Knorrin mitälie-valmiskastiketta. Koko komeuden hinta oli vaivaiset 18 ecua niin ja puolen litran limu maksoi 4 euroa. Tässä tilanteessa todella kaipasi ABC:n tasaista yllätyksetöntä ja halpaa rekkamiesmättöä.

Poikkeuksiakin oli. Verlan kahvilasta sai ensinäkin niin eeppiset aamiaismuffinsit (mustikka ja tonnikala), että päätimme jäädä lounaallekin, mikä todella kannatti. Verlan kiusaus-buffet on ehkä parasta mitä olen ikinä kokenut.

Verlan verraton kahvila

Myös Punkaharjun torilta ostetut muikkukukot ja letut ravitsivat matkamiehiä. Punkaharjulla söimme myöskin taatusti paikallisen kyyttöburgerin, joka oli niin lähiruokaa, että tarjoilija suurinpiirtein teurasti kyytön, kaivoi potut maasta ja niitti viljat silmiemme edessä.
Erityismaininta myöskin Savonlinnan erikoisuudelle lörtsylle. Eritoten liha-sellaisella neljällä nakilla. Paras lihapiirakka ikinä! Jää Helsingin kauppatorin "maailman parhaat" lihikset kakkoseksi.

Niin ja kyllä se täytyy myöntää, että ABC on melkoinen pelastus matkamiehelle. Abcilla sai lukea päivän lehdet, levätä, syödä halvalla  ja latailla puhelimen akkuja sun muuta. Tiesi mitä saa kun kaarsi ABC:lle; sitä nimittäin mitä tilasi.


Mitä opimme tästä?


Oikeastaan kaikki meni niin putkeen, että kyseessä oli melkein malliesimerkki onnistuneesta pyöräretkestä. Jos haluaa toteuttaa täydellisen pyöräretken, niin apinoi meitä. Eli:

- Laita pyörään pistosuojatut renkaat ja pidä paineet maksimissa. Ei tule ikäviä rengasrikkoja.
- Hanki yksinkertaiset ja laadukkaat laukut, sun muut. Ei tule yllätyksiä ja toimivat varmasti.
- Suunnittele reitti pikkuteitä pitkin. Saatat yllättyä mukavasti, eikä liikenne stressaa.
- Vain tarpeellinen mukaan! Pidä varustus niin keveänä kuin mahdollista. Vaikuttaa ajomukavuuteen yli 9000 prosenttia.
- Älä pelkää kinttupolkuja ja huonoja alustoja. Sieltä löytyy ne parhaat seikkailut ja hienoimmat maisemat.
- Uimarannat ovat loistavia yöpaikkoja. Tasaista maata, peseytymis mahdollisuus ja usein löytyy jopa jonkin sortin puuceekin aamutarpeille.
- Muista, että jos alkaa vituttamaan polkeminen, niin bussilla pääsee kätevästi kotiin mistä päin Suomea tahansa.
- Osta Sanoukit!

Fillarin lisämaksu 5€

Sunnuntaipyöräilijä

Tästä on ollut aika paljon keskustelua fillari-foorumilla, siis että onko se suurikin rikos jos pertti perusharrastaja ajelee Suomen mestarin tai vaikka maailmanmestarin paidassa. Mä en oikein osaa sanoa, mun mielestä se menee fanitarvikkeena niin kuin vaikka pallopaidat ja lippikset...


Joka tapauksessa joku oli ottanut nokkiinsa kun oli nähnyt sunnuntaifillaristin Suomen mestarin paidassa. Tais vaan olla niin, että harrastepyöräilijän nimi tosiaan alkoi K:lla ja vauhti oli sen mukaista...

Pientä päivitystä

Onpa vierähtänyt aikaa viime päivityksestä, mikä oikeastaan johtuu siitä, että olen pikkuhiljaa väsäillyt raporttia pyöräretkestämme itä-Suomeen saamatta sitä valmiiksi. Yritän nyt ryhdistäytyä tämän tai ensi viikon aikana ja saada sen julki (se on noin 80% valmis...), sillä nyt viikonloppuna (3.9) on edessä elämäni ensimmäinen cyclocross kisa, mistä taatusti tulee juttu ja kuvia.

Toinen syy miksi mitään ei ole kuulunut on se, että en oikeastaan ole ajanut pyörällä sen enempää loppukesästä. Kaikki aika on mennyt töissä, purjehtiessa, kaljaa juodessa ja juostessa. Nyt onneksi alkaa lempi vuodenaikani, syksy, joten kaiken järjen mukaan motivoidun taas kaivamaan maasturit tallista ja syöksyn metsään mutakylpyyn.

Pyöräretkiraporttia odotellessa, vähän fillarointiin liittyvää tsemppimusaa.

Rock hard, ride free. Siinäpä aika hyvin kiteytetty homman nimi.

Tätä siis luvassa lauantaina 3.9 kello 15.00 Keimolassa, Vantaalla.

Tekis mieli opiskella hollantia, on se vaan niin hauskan kuuloinen ja kaunis kieli.

Yöjuoksulla

Ajattelinpa kirjoittaa hieman mietteitä ja analyysiä Jukolan viestin pitkästä yöstä, vaikka se ei liity juuri mitenkään pyöräilyyn. Tai no, onhan siinä enemmän kuin vähän yhteneväisyyksiä 24h pyöräkisojen yöosuuksiin tai muuten vaan yöajeluun. Mikä sitten on erikoista ”pitkässä yössä?” Pitkä yö ei siis ole mikään virallinen nimi, vaan kutsumanimi Jukolan viestin kolmannelle osuudelle, joka on siis viestin toiseksi pisin osuus ja juostaan yöllä. Pitkä yö on suunnistuksen Ouninpohja, Alpe 'd Huez, Nordschleiffe tai Hawaii Iron Man. Eli se kaikkein klassisin, eeppisin, kovin ja legendaarisin osuus, jonka valtiasta voidaan ansaitusti tituleerata lajin kaikkein kovimmaksi jätkäksi. Vaikka ankkuriosuus on pidempi, niin yösuunnistus on yösuunnistusta ja mahdollisuudet mokata moninkertaiset päivän valoon verrattuna. Jukolan aloitus on varmasti monen suunnistajan suurin haave, mutta pitkä yö on se salainen haave. Moni ei kerta kaikkiaan uskalla, sillä se on oikeasti pelottava osuus. Monella maailman huipullakin on mennyt pupu pöksyyn kun on kysytty pitkälle yölle.

Mikä siinä on niin pelottavaa?

Ensinnäkin kolmannella osuudella olisi toden teolla tarkoitus saada eroja aikaan, joten rata-mestari on tehnyt siitä mahdollisimman hankalan ja pitkän radan. Niin ja se mennään pimeässä. Yöllä suunnistaminen on todella vaikeaa ja eroaa täysin päiväsuunnistuksesta. Näkyvyys on rajattu, tiheköissä ja sumussa täysi 0 ja virheet maksavat monin kerroin valoisaan verrattuna. Jos yöllä pummaa tai putoaa kartalta on todella yksin pimeässä metsässä. Pituus 13,6 km ei kuulosta tavallisen tallaajan korvaan pahalta, mutta juokseppa se umpimetsässä. Rasittavuus on jossain puolimaratonin ja Lidingö-loppetin välissä. Niin ja se mennään pimeässä.

Matka vaihtopuomille 

Alun perin tarkoitukseni oli juosta 6. osuus, mutta ei niin yllättäen joku halusi vaihtaa pitkän yön muuhun osuuteen, joten tartuin mahdollisuuteen. Osin siksi, että teen mitä vain mielummin kuin juoksen kahta viimeistä osuutta ja osin siksi, että käsilläni oli nyt ainutlaatuinen mahdollisuus toteuttaa joka suunnistaja salainen haave, sekä seurata isäni jalanjälkiä, joka on jonkin sortin yösuunnistuslegenda. Ainakin seuratasolla... Alun innostus alkoi pikkuhiljaa vaihtua pelon sekaiseen kunnioitukseen ja lopulta puhtaaseen pelkoon ja jännitykseen. Mitä lähemmäs startti tuli, sitä hermostuneemmaksi tulin. Koin aivan uudenlaista hermoilemista, sillä nyt en jännittänyt paineen alla tai epäonnistumista vaan pelkästään omaa jaksamistani. Se oli aivan erilaista hermoilemista mitä normaalisti, se oli hyvänlaatuista hermoilemista. Suurin huoleni oli siis oma fyysinen jaksamiseni, sillä pisin suunnistamani matka viimeiseen kymmeneen vuoteen oli kahta päivää aiemmin iltarasteilla menemäni 6 kilometriä. Lisäksi vatsani oli vihoitellut koko illan, mistä johtuen en ollut uskaltanut tankata mitään kahta voileipää lukuun ottamatta. Seitsemältä tosin olin syönyt pizzan, mutta nyt kello oli jo melkein kolme yöllä. Varusteet pistin päälleni jo kahta tuntia ennen, tämän verran olin arvioinut, että edellisellä juoksijalla menee, jotta saisin hermoilla rauhassa ilman kiirettä pukemisen kanssa. Olin siis to-del-la hermostunut ja seuratessani kisaa netistä huomasin kakkososuuden juoksijan käyneen 8,9 km väliaikarastilla ja yht'äkkiä olikin kiire vaihtopuomille. Numero rintaan, lamppu päähän ja juoksujalkaa EMIT- ja varustekontrollin kautta lämmittelyalueelle ja suoraan vessaan. Tämä pienen pieni stressi-/kiiremomentti rentoutti mieleni täysin ja astellessani puomille olin rento ja valmis haasteeseen.

Rastit 1 – 4

Kun 'Pena' vihdoin tuli vaihtoon, varttia vaille kolme yöllä, mietin hetken pitäisikö antaa lamppu pois, mutta onneksi pidin sen, sillä kisakeskuksen valaistus oli vain hämännyt ja metsässä oli vielä melkoisen pimeää ja tiheiköissä aivan pilkkopimeää. Ensimmäinen rastiväli oli heti yli puolentoista kilometrin rykäisy pääosin tietä pitkin ja lopussa sain hieman suunnistaakin, mutta rasti löytyi hyvin. Seuraavat välit olivat melko lyhyitä, mutta muuten samanlaisia, eli en pimeässä löytänyt mitään hyviä uria joten suunnistin ihan omia reittejä rastilta rastille. Ennen nelosrastia oli mukavasti ensimmäinen juomarasti ja kaikki vaikutti hyvältä. Tosin hieman pelkäsin, että pidin kuntooni nähden liian kovaa vauhtia, mutta sekin asia tulisi korjautumaan...

Rastiväli 4 – 5 

Tässä välillä sekoilin aivan käsittämättömästi, enkä oikeastaan tiedä miksi. Osin se johtui varmaan edellä menneestä nuoresta hyvävartaloisesta naisesta, osin muista urpoista, kenen ohi en päässyt ja osin siitä, että olin hieman huolestunut jaksamisestani. Yritin siis päästä helpolla ja mennä säästöliekillä. Heti aluksi en nähnyt rastin vierestä menevää polkua, vaan päätin tiputtaa kuviorajaa pitkin järven rantaan (ajattelin sen olevan helppokulkuista tiheiköstä huolimatta) ja sieltä edelleen ojan yli ja mäen reunaa rastille. Tiheikkö olikin melkoisen tiheää ja edelläni meni muutama hitaampi suunnistaja, keistä en päässyt ohi tiheikön takia. Lisäksi puseroon iski pelko ja huoli omasta jaksamisesta, sillä tiheikössä eteneminen oli raskasta ja kyykkyasennosta johtuen alkoivat jalat hieman hapottaa. Tullessani ojan rantaan totesin sen joeksi ja jouduin kiertämään ja etsimään ylityspaikkaa. Onneksi vähän matkan päästä löytyi karttaankin merkattu silta. Sillan jälkeen päätin jatkaa uraa pitkin, ettei tulisi enempää tiheikköä, mutta ura meninkin ihan väärään suuntaan. Yht'äkkiä olinkin suolla ja päätin nousta takaisin rinteeseen. Näin kaksi kiveä ja ajattelin, että nyt olenkin samassa mäessä rastin kanssa, mutta huomasin kivikon ja totesin olevani yhtä aikaisemmassa rinteessä. Tiputin takaisin alas ja jatkoin matkaa ja nousin uudestaan rinteeseen ja näin kaksi kiveä. Ajattelin, että: ”eikun nyt mä olen siinä, missä äsken luulin olevani” ja tiputin alas ja jatkoin matkaa. Tällä kertaa vastaan tuli polku ja silta ja nyt tiesin varmaksi olinpaikkani. Olin siellä, missä ei pitänyt olla eli suoraan rastin oikealla puolella. Ei muuta kuin taas rinteeseen ja vastaan tuli laavu. Wat? Tarkaan tihrustamalla kartassa tosiaan oli laavu, joten siitä oli helppo tiputtaa rastille. Huh, noin viisi minuuttia turhaa sekoilua...

Välit 5 – 9 

Sekoilusta huolimatta en lannistunut, vaan ajattelin, että onhan tässä kymmenen kilometriä vielä aikaa napsia sijoja kiinni. Rastilta lähtiessäni joku urpo huuteli takanani, että ”Juostaanko polkua? Eiks kuullosta polku hyvältä?” Vastasin hänelle kiukkuisesti ”Juokse sää missä lystäät.” Inhoan peesaajia, letkassa juoksua ja muutenkin, tykkään mennä yksin. Onhan kyseessä yksilölaji. Tiputin rastilta lähtevän polun hirmuloikilla alas ja ajattelin, että jospa saan urpon tiputettua peesistä, mutta eihän se mihinkään pudonnut. Tullessani tielle päätin jatkaa tietä pitkin, sillä metsä näytti aika tiheältä. Kutoselle pääsikin mukavasti polkua pitkin ja urpokin tipahti hieman kun vähän kiristin vauhtia tiellä. Kutoselta lähtiessäni urpo liimautui taas kantaan ja seurasi minua iloisesti väärään suuntaan. Kun huomasin olevani liikaa sivussa, kirosin ääneen ja urpo vastasi sihen jotain, mitä en muista. Kivikossa painelin vauhdilla ja päätin, että nyt tippuu urpo. Seiskalla oli muutakin porukkaa ja lähdinkin rastilta heidän peräänsä hetkeksi tiputtamaan tielle, kunnes päätinkin mennä ylä kautta yksi. Urpo meni letkan perässä tien kautta ja minä jatkoin mäen päällä suoraan rastille. En tiedä miten kävi ja kumpi oli nopeampi reitti, mutta sainpahan taas mennä yksin. Samalla sain hetken nauttia lähes uskomattomasta näystä. Aurinko nimittäin nousi ja se oli taatusti ensimmäinen kerta kun olen suunnistaessa katsellut auringonnousua. Sanomattakin on selvää, että näky oli henkeäsalpaavan kaunis ja ennen kaikkea erikoinen. Sen verran erikoinen, että tuskin koskaan tulen sitä unohtamaan. Minä yksin mäellä katsellen alas laaksoon sumuiseen metsään johon aurinko loi ensisäteitään Jukolan taikayössä. Olen onnellinen, että olen nyt kokenut sen. Vain suunnistaja voi ymmärtää miten erityislaatuisesta tilanteesta on kyse. Sammutin lampun muistaakeseni tällä välillä, sillä nyt alkoi olla tarpeeksi valoisaa, että tiheiköissä ja notkelmissakin näki suunnistaa.

9 – 13, suunnistus loppuu, polkujuoksu alkaa 

Aamun sarastaessa alkoivat myös urat erottua maastosta paremmin ja rastivälit menivätkin lähinnä valmiita polkuja seuraillessa ja letkassa juosten. Yhdellätoista tosin ajauduin liikaa oikealle, mutta huomasin virheen heti ja näinkin rastin, joten suurta virhettä ei syntynyt. Noin puolitoista minuuttia korkeintaan. Kahdelletoista mennessäni aloin jo tuntea väsymystä kehossani, joten otin toisen energiageeleistäni ja se auttoikin hieman.

Mieli hämärtyy 13 – 19 

Välistä 13 – 16 en oikeastaan muista mitään vaikka kuinka karttaa katselen. Tai oikeastaan muistan sen, että rastin 13 jälkeen oli pellolla syvä oja, mihin juoksin ja loukkasin hieman pohjettani, koska luin karttaa enkä nähnyt, että maa hävisi jalkojeni alta. Tömps. Muutenkin pohkeeni alkoivat kipeytyä tässä vaiheessa. Ihan rasituksesta. Rasti kuusitoista oli ilmeisesti ollut jonkin sortin VIP-/mediarasti, sillä siellä oli näkötorni ja sadekatos rakennettu katsojille. Nyt ne katselivat hylättyinä miten sain lisää voimia ja sprinttasin tietä pitkin rastille 17. Näin pitkää matkaa pitää suunnistaa rastiväli kerrallaan, muuten masentuu siitä miten paljon on matkaa jäljellä. Tieto lisää tuskaa. Tein kuitenkin sen virheen, että päätin vilkaista paljonko matkaa on vielä ja olihan sitä aivan ***vetisti. Tarkalleen ottaen kymmenen rastia ja 5,5 kilometriä. Tämä laski hieman moraalia, mutta päätin jolkotella rauhassa eteenpäin, että en sippaisi totaalisesti. Seuraavalla välillä sain myös suunnistaa hieman, sillä näin, että ura meni eri suuntaan mihin rastini, luotin itseeni ja jatkoin omaa reittiä suoraan lipulle. Tämä kohotti taas moraalia ja sain taas lisää voimia jatkaa. Ennen rastia 19 söin myös viimeisen energiageelini ja ohitin muutaman hitaamman.

19 – 23, juna kulkee, puks puks. 

Nyt hidastin kunnolla juomarastille, otin kaksi kuppia urheilujuomaa ja heitin hieman huulta toimitsijoille. Olin taas jostain saanut hieman voimia ja mennä jolkottelin letkan perässä ilman sen kummempia vaikeuksia. Loppupätkä olikin muuten putkea, eli kaikilla oli sama hajonta. Tämä tarkoitti sitä, että urat olivat melkoiset ja nyt alkoi muutenkin näkyä elämää metsässä, nimittäin 4. ja 5. osuuden pätkämatkalaisia. Pitkä väli meni uraa pitkin melkein perille asti, missä polku hieman hävisi, mutta rasti löytyi helposti aukon kautta. Rastilla 22 tein taas pienen virheen ja ajauduin hieman liikaa oikealle, mutta se oli ns. alle puolen minuutin pummi eli ei sen merkittävämpi virhe. Rastilla 23 ajauduin taas hieman vasemmalle, mutta olin koko ajan kartalla, en vain jaksanut välittää. Olin nimittäin todella väsynyt.

23 – 27, ilman jalkoja 

Rastille 23 lähdin menemään selvästi väärää uraa, mutta en vain jaksanut välittää. Jalkani olivat nimittäin aivan loppuun ajetut ja kävelinkin mäen ylös. Vaikka näin oikean uran, en jaksanut korjata kurssiani, vaan ajattelin, että kiipeän tämän rinteen ensin ja vaihdan sitten kurssin kohti rastia. Näin teinkin ja pystyin taas juoksemaan kun maasto tasaantui. Onni onnettomuudessa oli se, että muut letkastani eivät tajunneet uran olevan väärä ja he jatkoivat matkaa rastin ohi. Rastille saavuin 4. ja 5. osuuden juoksijoiden ristitulessa ja 25. rastille juostessani muut letkassani juosseet tulivat vastaan pummattuaan rastia. Loppu olikin kosmetiikkaa, polkua pitkin rastilta rastille, tosin tiesin, että viimeisen kanssa piti olla tarkkana sillä moni oli sitä pummannut. Kilpailukeskuksesta olin seurannut, miten lähekkäin olleet kolme viimeistä tuottivat pään vaivaa monelle. Omani oli niistä keskimäinen ja saavuinkin sihen suoraan. Tiesinhän sen sijainnin etukäteen.

Tuuletukset.

Loppusuoran jaksoin kuin jaksoinkin juosta kaikesta väsymyksestä huolimatta. En ollut uskoa silmiäni kun näin maalin yllä olevan kellon. 04.45!!! Olin mennyt pitkän yön kahdessa tunnissa. Edes villeissä kuvitelmissani en ollut uskonut niin kovaan aikaan. Veikkasin reilusti yli kahta, lähemmäs kolmea tuntia itselleni. Fiilis oli nyt mahtava ja kaiken lisäksi pääsin antamaan ”viestikapulan” suurimmalle esikuvalleni ja pitkän yön legendalle, omalle isälleni. Ainut vaan, että hän oli kateissa puomilla, joten huusin: ISKÄ! Ja iskä tuli, kuoriutuen tuuliasusta ja valitellen, että: ”sää vähän yllätit”. Annoin kartan, otin Jykken tuuliasun ja toivotin hänet neljännelle osuudelle sanoin: ”Nyt se on tehty, pitkä yö. Varo kiviä!”

Miltä nyt tuntuu?

Olen todella tyytyväinen suoritukseeni. Virheitä tuli, eikä jalka oikein enää noussut lopussa, mutta kaiken kaikkiaan ylitin omat odotukseni. Kaksi tuntia on aika, mihin en tosiaankaan uskonut pystyväni ja ilman hölmöilyjä olisin jopa hätyytellyt SBS Vikken yötykkiä, Lesiä.
Pohkeet olivat mukavasti jumissa ja polvet ja kädet kolottivat, mutta muuten mies oli voimissaan. Olotila oli enneminkin, että siinäkö se nyt oli. En tosin saanut aivan täydellistä kokemusta, sillä aurinko nousi kasivälillä reilun viiden kilometrin jälkeen, mutta kivaa oli silti. Auringonnousun katselu kesken suunnistuskisan on vaan niin uskomatonta, että sen haluan kokea toistekin. Onhan sen katselu kesken maastopyöräkisankin hienoa, mutta kyllä suunnistus vie voiton. Näin jälkikäteen ajateltuna yksin pimeässä metsässä juostessaan sitä todella aisti Aleksis Kiven ja Jukolan hengen.

Eniten olen kuitenkin tyytyväinen sihen, että nyt olen tehnyt sen ja että en hyytynyt. Suurin jännitykseni ennen kisaa nimittäin oli, että törmään jonkin sortin seinään ja hyydyn täydellisesti. Siksi veikkailinkin noin kolmen tunnin aikaa itselleni. Suuria virheitä ei tullut, mikä onkin ollut yksi syy sihen, että nautin tällä hetkellä suunnattomasti suunnistuksesta. Koska olen vanha ja huonokuntoinen, on minulla nykyään aikaa lukea karttaa ja keskittyä suunnistukseen aivan eri tavalla kun nuorena ja vetreänä.
Koska kunto on mitä on, pysyy vauhti kohtuullisena ja virheitä välttää viimeiseen asti. Eihän sitä nyt jaksaisi yhtään ylimääräistä juosta. Hitaassa vauhdissa myöskin kartan lukeminen on paljon helpompaa, vaikka vielä nykyäänkin huomaa kotona sohvalla asioita kartasta mitä ei todellakaan nähnyt metsässä.

Huiput ovat huippuja ja pitkän yön valtias olikin joku Thierry Giergiou hurjalla ajalla 1.16 pesten muut kärkimiehet kolmella minuutilla ja minut kolmella vartilla.
Sen verran jumissa olivat muuten paikat kotiin päästyä, että puolimaraton tulee olemaan lasten leikkiä pitkän yön rinnalla.