Kun vielä ystäväni Juha ilmottautui mukaan, aivan puun takaa, niin kaikki alkoi vaikuttaa todella hyvältä. Nyt oli kyytikin hallussa.
Edellisenä päivänä polkaisin Juhan luokse vaihtamaan renkaita ja muutenkin laittamaan pyörää kisakuntoon. Ensin vaihdoimme Juhalle tutut Schwalben CX Compit, kahdestakin syystä. Ensinäkin ne ovat halvat ja hyvät ja toiseksi, koska Juha lähti kisaan puhtaalla maantiekonkelilla, ei kovin moni muu cc-kumi olisi suostunut mahtumaan LaPierren haarukoissa. Tosin eipä mahtunut 28mm CX Compikaan, ainakaan takana. Eteen vielä meni, mutta takana rengas otti u-jarruun kiinni. Vaihdoimme siis taakse Marathon plussan.
Omaan pyörääni valitsin Contin 35mm Speed Kingit lähinnä syystä notta ne olivat ainoat cc-renkaat mitkä omistan (jos PW:ssa kiinni olevia CX Compeja ei lasketa...). Mitään sen suurempia remppoja emme pyörille tehneet, allekirjoittaneella kun on tapana saada aikaa isompaa tuhoa kuin hyötyä omalla "remppaamisellaan."
Aamulla olikin vuorossa aikainen herätys ja heti seitsemän jälkeen olimmekin moottoritiellä ihailemassa auringonnousua ja ihmettelemässä pakkaskeliä. Perille Keravan Keinukallion liikuntapuistoon saavuimme mukavasti vähän yhdeksän jälkeen ja siirryimme heti vaihtamaan vaatteita ja kiinnittämään numeroita etc.
Vaatetus tuottikin hieman päänvaivaa tai niiden puute. Lämpömittari kun jöpötti tukevasti + 1 asteessa ja olin pakannut kamani valmiiksi edellisenä päivänä mukavassa +17 asteen syyssäässä. Onneksi ajaessa tuli lämmin ja kokomusta ajoasu lämpeää aina jos vaan aurinko paistaa.
Ehdimme vielä tutustumiskierrokselle ennen starttia ja kuskien esittelyä ja rata vaikutti mukavalta. Yksi raastava nousu, yksi jyrkkä nyppylä pari tiukkaa mutaista laskua, yksi kantamista vaativa nousu ja pari jalkautumista vaativaa estettä. Muuten rata oli suht kovaa pohjaa, lyhyttä pururatapätkää lukuun ottamatta ja 2,8 kilometriä pitkä.
Ehdimme siis mukavasti kilpailijoiden esittelyyn, mistä siirryimme starttiviivalle odottelemaan. Täytyy kyllä myöntää, että kovin harrastelijan näköistä porukkaa ei minun ja Juhan lisäksi näkynyt. Tiimiasut ja sheivatut sääret olivat pääosissa. Olinkin jo tässä vaiheessa varma, että kovaa saa taistella että ei jää viimeiseksi. Tavoite oli taas, että ei ole viimeinen ja kakkostavoite: perus kympin sakkiin. Kaiken kaikkiaan meitä oli 21 "harrastelijaa..."
Vaikka sainkin paikan eturivistä, menin suosiolla kakkosriviin, etten jää jalkoihin heti startissa. Paukusta läks, siis kaikki muut. Itse tyydyin köröttelemään rauhassa pääsuoraa ja katselemaan miten Juha meni menojaan muiden mukana. Pääsuoran jälkeen oli luvassa mutka ja sen jälkeen pitkä ja raastava nousu. Päälle pääsin ja puuskutin niin perkeleesti. Nousun jälkeen oli luvassa pieni syherö ja jyrkkä mutainen lasku, minkä jalkeen aukeni asvaltti pätkä loivan alamäkeen ja edelleen hiekkatielle loivasti laskien. Tässä vaiheessa huomasin, että "ei nää niin kovaa meekkään." Olin varma, että suoralla jään koska en jaksa, mutta eivät jaksaneet muutkaan ja löysin oman paikkani jonosta. Alussa oli parikin paikkaa ohittaa edellä menneitä, mutta en oikein tiennyt miten cc-kisoissa on tapana ohittaa. Kontaktilla vai kohteliaasti pyytäen? Jäin sitten suosiolla peesiin.
Oikeastaan koko matkan ajelin kahden CC Helsingin kaverin perässä ja voin sanoa, että täydellisellä tiimiasulla on melkoinen vaikutus psykologisesti. Ei oikein ollut haluja ohitellat poikia, koska olin varma, että nämä huippuunsa trimmatut atleetit vain leikittelevät kanssani ja menevät menojaan heti jos yritän jotain.
Koska rata kiemurteli paljon näin myös tässä vaiheessa, että osa porukasta oli jäänyt aika reilusti eikä välitöntä varaa viimeiseksi jäämisestä ollut. Normaalisti tämä olisi rentouttanut ajoa, mutta ei tällä radalla.
Koska omistan keskinkertaisen kunnon ja olemattoman vauhtikestävyyden, niin en päässyt kunnolla palautumaan missään vaiheessa rataa. Koko ajan menin hapoilla ja oksennuksen maku suussa. Alun pitkä nousu veti täysin hapoille, enkä ehtinyt palautua pitkän laskun aikana vaan eteen lyötiin upottava pururata ja heti perään putkelta vedettävä jyrkkä nousu, tukkieste ja kannettava/talutettava jyrkkä nousu. Tämän jälkeen oli taas alamäkeä, tosin mutaista siksakkia, pieni pätkä kuntorataa, lyhyt nousu-lasku-nousu, mistä lyhyen polun jälkeen kaarrettiin maalialueelle jossa olivat viimeiset esteet, joiden yli loikkiminen aiheutti lisää happoa lihaksiin.
Toisaalta tässä on cyclocrossin hienous. Laji on äärimmäisen RANKKA! Jotain nautinnollista siinä on, kun on oikeasti paikat hapoilla ja vatsanesteet kurkussa. Ei laji muuten olisi niin suosittu maailmalla.
Toiseksi viimeisellä kierroksella alkoi tapahtua. Vaikka rauhassa ajelinkin, niin päätin kuitenkin koittaa ohi CCH:n kaksikosta. Ensimmäisestä kaverista pääsinkin ohi kuin varkain, hän nimittäin kaatui ruohonyppylän laskussa, oikein kunnon OTB-klossit-kines-kuperkeikka ja toinenkin kaveri jäi taakse ja ikään kuin hävisi kuvioista.
Viimeiselle kierrokselle lähtiessäni edelläni meni järjestävän seuran asussa hieman tuhdimpi kaveri ja ajattelin vielä tsempata ja painella ohi hänestä. Köröttelin sitten peesissä aivan maalialueelle asti ja hieman ennen esteitä hyökkäsin ja loikin esteet yli sulavasti ja vauhdilla. Äkkiä takaisin pyörän selkään ja poljin karkuun. Zeuksen kaveri jäi kuin tikku scheisseen ja kaikki näytti hyvältä kun jäljellä oli enää viimeinen mutka ja 100 metrin loppusuora.
Sitten kuului riks, raks ja poks ja tajusin heti, että takavaihtaja oli pinnojen välissä. No, eipä luovuteta vaan otetaan pyörä kantoon lajin hengen mukaisesti ja juostaan loppu matka maaliin. Paitsi että polkupyörä on ajettuna nopeampi kuin kannettuna eli Zeuksen kaveri tuli heittämällä ohi ja tuloksekseni jäi 11. sija (21 osallistujasta).
Semisti tyytyväinen olin kuitenkin. Hauskaa oli ja tavoiteet olisivat täyttyneet 100 prosenttisesti ilman teknisiä murheita. (ei viimeinen ja mieluiten kympin sakkiin)...
Juhallekkaan en loppupeleissä hävinnyt kuin alle minuutin vaikka radalla näyttikin siltä, että Juha meni menojaan.
Ennen kotiin lähtöä katselimme vielä junnujen ja naisten lähtöjä ja meno oli komeaa kaikissa sarjoissa. Myöskin sen huomasi, miten rankka laji on. Niin suuria eroja nimittäin loppukierroksilla tuli kaikissa sarjoissa, jopa puolen tunnin kisoissa. Mutta kuten sanottu lajin rankkuudessa on sen viehätys. Kysy keneltä tahansa lajiin hurahtaneelta, niin yksi suurimmista kickseistä cyclocrossissa on juuri se ääretön raastavuus. Keho on hapoilla ja oksennus suussa koko ajan. Jopa tällainen laiska, huonokuntoinen vätys osaa nauttia siitä tunteesta.
Laji vaatii myös äärimmäistä pyöränkäsittelytaitoa, mikä sekin on osa viehätystä. Jotenkin palkitsevaa luikerella alas mutaista jyrkkää rinnettä ja pysyä pystyssä. Suosittelen.
Kapeat nakit alle ja mutaan möyrimään.
