Talvipyöräily - Raikasta ja Ravitsevaa

Kun pakkanen iskee ja lunta tulee, ei pyöräilykausi suinkaan lopu, vaan oikealla asenteella ja varustuksella se jatkuu; sanoisin jopa, että elämme vuoden mielenkiintoisinta pyöräilyaikaa. Kovin mukavaa se ei ole, mutta kiistatonta hyötyä siitä on. Alla plussat ja miinukset.

Miinukset:
Paikat jäätyy
Vesipullo jäätyy
Jarrut/vaihteet jäätyy
Varusteita joutuu oikein miettimään
Pukeutuminen kestää tunnin
Liukasta on ja paljon taluttamista 

Plussat:
Ajotekniikka kehittyy
Polkutekniikka kehittyy
Kunto pysyy yllä
Tekemistä piisaa (vrt. ohjaamo täynnä käsiä)
Pyöräteillä tilaa
Lenkit pysyvät lyhyinä
Kevät palkitsee

Vaatetus on tietenkin suurin päänvaiva, mutta muutamalla pikku niksillä olen ainakin itse pärjännyt jopa yli 20 asteen pakkasissa. Tosin tuppaan pitämään lenkkini lyhyinä (20-40 km) eli mitään mega-jäätymistä ei pääse tapahtumaan. Oikeastaan ainut paikka mikä jäätyy ovat varpaat. Sormet jäätyvät todella harvoin vaikka käsissäni onkin vain Pron perus talvisormikkaat.

Hyvä niksi estää pään jäätyminen on teipata kypärän ilma-aukkoja tukkoon jesarilla. Kypärän alla olen käyttänyt vähän ilmasta riippuen joko Craftin tuulen pitävää juoksupipoa tai merinovilla Buffia. Kovalla pakkasella voisin kokeilla molempia.

Yläkroppaani verhoaa Craftin perus hikipoolo, Santinin villainen ajopaita ja Prendaksen meraklon irtohihat. Pakkasesta riippuen saatan lisätä alle vielä lyhythihaisen hikipaidan.
Päälle vielä Konan paksu ajotakki ja tarpeen vaatiessa Craftin tuuliliivi, niin johan pärjää ainakin -20 asteeseen asti. Ai niin ja kaulaan aina Buffi!

Jaloissa on kelistä riippuen joko potku- tai tuulihousut seuraavan taulukon mukaan.

0- -5 astetta
Craftin kalsarit + succikset
-5 - -10 astetta
Devoldin villahousut + succikset
-10 - -15
Craftin kalsarit + Goren WS-housut
-15 -
Craftit + villahousut + Gore WS, jne...

Koska en omista talvikenkiä, joudun ajamaan Shimpan M225 kesäkengillä, mitkä olen verhonnut kengänsuojilla. Yleensä kahdet sukat riittää, sillä kolmissa sukissa tulee jo niin ahdasta, että ne eivät enää lämmitä. Sukkina on yleensä jokin merinovilla sukka ja Goren MTB-performance sukka.
Tämän talven ensimmäisillä lenkeillä huomasin uuden ilmiön, nimittäin jalkapohjat jäätyivät ja aina samasta kohdasta, eli klossin kohdalta. Tuumasin, että ehkäpä se metalliklöntti ns. hohkaa kylmää hiilikuitupohjan läpi jalkapohjaani, joten teippasin jesarilla hieman sanomalehteä pohjallisiin klossin kohdalle ja johan auttoi.
Toisaalta, ihan sama koska varpaat jäätyvät aina ja vaikka mitä tekisi, joten niihin on turha panostaa sen enempää. Olen kyllä meinannut harkita kädenlämmittimien tunkemista tossuihin, siis sellaisten aktiivihiilihärpäkkeiden, vaimitänenyon.

Ei sen kummempaa. Kylmä tulee todella harvoin, mutta se johtuu yleensä tuulesta, ei itse pakkasesta. Loppu onkin asenteesta kiinni. Kyllä siinä lämmin tulee kun polkee. Kettumaista on vain se, että ihan niin spontaanisti ei lähdetä lenkille kuin kesällä. Vaatteiden miettiminen ja pukeminen on melkoinen operaatio, mihin ainakin itselläni suttaantuu helposti vähintään puoli tuntia (sis. viimehetken vessakäynnin...).

Käsi täynnä ohjaamoja

Mitä itse ajamiseen tulee, niin sehän on yleensä hauskaa, mielenkiintoista, kehittävää, raskasta ja vittumaista sopivassa suhteessa. Ajan siis cyclocrossarillani, missä on 35mm Schwalbe Marathon Winterit alla. Pitoa löytyy jonkin verran eikä rengasrikkoja tarvitse pelätä. Jos ajamisesta haluaisi nauttia, niin pitäisi olla leveämpää rengasta alla. Talvella nimittäin leveämpi on nopeampi.
Kapealla renkaalla on tosin mielenkiintoisempaa ajaa, koska pyörä luikertelee minne sattuu ja polkeminen on raskaampaa.
Pienenä esimerkkinä voin sanoa, että maksiminopeus nousee harvoin yli 35 km/h edes alamäessä ja polkien. Tästä syystä polkemisessa on pakko muistaa pyörittää ns. teknisesti oikein. Jos polkemisen lopettaa, niin pyörä pysähtyy eikä suinkaan rullaa eteen päin kuten kesällä. Lisäksi vaihde on pidettävä oikeana ja kadenssi sadassa, että polkeminen olisi sujuvaa ja edes joten kuten siedettävää. Nämä asiat kun muistaisi kesäisinkin...
Pyöritystekniikan lisäksi kehittyy ajotekniikka. Liukkailla pyöräteillä kun kiemurtelee ja yrittää pysyä pystyssä, niin taito kehittyy takuuvarmasti. Osansa pystyssä pysymiseen on toki loistavalla Konan Jake The Snake rungolla, jonka geometria pitää huolen, että meno pysyy rauhallisena äkkitilanteissakin eikä turhia yllätyksiä satu.

Cyclocrossin SM

Cyclocross innostukseni jatkui, kun kalenterissa sattui olemaan vapaa viikonloppu ja lajin SM-kisat junamatkan päässä keravalla. Varsinaiseen SM sarjaan en ajatellut sentään osallistua, vaan kisoissa ajettavaan harrastesarjaan, missä ei vaadittu lisenssiä eikä kalustolle ollut asetettu vaatimuksia.
Kun vielä ystäväni Juha ilmottautui mukaan, aivan puun takaa, niin kaikki alkoi vaikuttaa todella hyvältä. Nyt oli kyytikin hallussa.

Edellisenä päivänä polkaisin Juhan luokse vaihtamaan renkaita ja muutenkin laittamaan pyörää kisakuntoon. Ensin vaihdoimme Juhalle tutut Schwalben CX Compit, kahdestakin syystä. Ensinäkin ne ovat halvat ja hyvät ja toiseksi, koska Juha lähti kisaan puhtaalla maantiekonkelilla, ei kovin moni muu cc-kumi olisi suostunut mahtumaan LaPierren haarukoissa. Tosin eipä mahtunut 28mm CX Compikaan, ainakaan takana. Eteen vielä meni, mutta takana rengas otti u-jarruun kiinni. Vaihdoimme siis taakse Marathon plussan.
Omaan pyörääni valitsin Contin 35mm Speed Kingit lähinnä syystä notta ne olivat ainoat cc-renkaat mitkä omistan (jos PW:ssa kiinni olevia CX Compeja ei lasketa...). Mitään sen suurempia remppoja emme pyörille tehneet, allekirjoittaneella kun on tapana saada aikaa isompaa tuhoa kuin hyötyä omalla "remppaamisellaan."

Aamulla olikin vuorossa aikainen herätys ja heti seitsemän jälkeen olimmekin moottoritiellä ihailemassa auringonnousua ja ihmettelemässä pakkaskeliä. Perille Keravan Keinukallion liikuntapuistoon saavuimme mukavasti vähän yhdeksän jälkeen ja siirryimme heti vaihtamaan vaatteita ja kiinnittämään numeroita etc.
Vaatetus tuottikin hieman päänvaivaa tai niiden puute. Lämpömittari kun jöpötti tukevasti + 1 asteessa ja olin pakannut kamani valmiiksi edellisenä päivänä mukavassa +17 asteen syyssäässä. Onneksi ajaessa tuli lämmin ja kokomusta ajoasu lämpeää aina jos vaan aurinko paistaa.

Ehdimme vielä tutustumiskierrokselle ennen starttia ja kuskien esittelyä ja rata vaikutti mukavalta. Yksi raastava nousu, yksi jyrkkä nyppylä pari tiukkaa mutaista laskua, yksi kantamista vaativa nousu ja pari jalkautumista vaativaa estettä. Muuten rata oli suht kovaa pohjaa, lyhyttä pururatapätkää lukuun ottamatta ja 2,8 kilometriä pitkä.

Ehdimme siis mukavasti kilpailijoiden esittelyyn, mistä siirryimme starttiviivalle odottelemaan. Täytyy kyllä myöntää, että kovin harrastelijan näköistä porukkaa ei minun ja Juhan lisäksi näkynyt. Tiimiasut ja sheivatut sääret olivat pääosissa. Olinkin jo tässä vaiheessa varma, että kovaa saa taistella että ei jää viimeiseksi. Tavoite oli taas, että ei ole viimeinen ja kakkostavoite: perus kympin sakkiin. Kaiken kaikkiaan meitä oli 21 "harrastelijaa..."

Vaikka sainkin paikan eturivistä, menin suosiolla kakkosriviin, etten jää jalkoihin heti startissa. Paukusta läks, siis kaikki muut. Itse tyydyin köröttelemään rauhassa pääsuoraa ja katselemaan miten Juha meni menojaan muiden mukana.  Pääsuoran jälkeen oli luvassa mutka ja sen jälkeen pitkä ja raastava nousu. Päälle pääsin ja puuskutin niin perkeleesti. Nousun jälkeen oli luvassa pieni syherö ja jyrkkä mutainen lasku, minkä jalkeen aukeni asvaltti pätkä loivan alamäkeen ja edelleen hiekkatielle loivasti laskien. Tässä vaiheessa huomasin, että "ei nää niin kovaa meekkään." Olin varma, että suoralla jään koska en jaksa, mutta eivät jaksaneet muutkaan ja löysin oman paikkani jonosta. Alussa oli parikin paikkaa ohittaa edellä menneitä, mutta en oikein tiennyt miten cc-kisoissa on tapana ohittaa. Kontaktilla vai kohteliaasti pyytäen? Jäin sitten suosiolla peesiin.

Oikeastaan koko matkan ajelin kahden CC Helsingin kaverin perässä ja voin sanoa, että täydellisellä tiimiasulla on melkoinen vaikutus psykologisesti. Ei oikein ollut haluja ohitellat poikia, koska olin varma, että nämä huippuunsa trimmatut atleetit vain leikittelevät kanssani ja menevät menojaan heti jos yritän jotain.
Koska rata kiemurteli paljon näin myös tässä vaiheessa, että osa porukasta oli jäänyt aika reilusti eikä välitöntä varaa viimeiseksi jäämisestä ollut. Normaalisti tämä olisi rentouttanut ajoa, mutta ei tällä radalla.
Koska omistan keskinkertaisen kunnon ja olemattoman vauhtikestävyyden, niin en päässyt kunnolla palautumaan missään vaiheessa rataa. Koko ajan menin hapoilla ja oksennuksen maku suussa. Alun pitkä nousu veti täysin hapoille, enkä ehtinyt palautua pitkän laskun aikana vaan eteen lyötiin upottava pururata ja heti perään putkelta vedettävä jyrkkä nousu, tukkieste ja kannettava/talutettava jyrkkä nousu. Tämän jälkeen oli taas alamäkeä, tosin mutaista siksakkia, pieni pätkä kuntorataa, lyhyt nousu-lasku-nousu, mistä lyhyen polun jälkeen kaarrettiin maalialueelle jossa olivat viimeiset esteet, joiden yli loikkiminen aiheutti lisää happoa lihaksiin.
Toisaalta tässä on cyclocrossin hienous. Laji on äärimmäisen RANKKA! Jotain nautinnollista siinä on, kun on oikeasti paikat hapoilla ja vatsanesteet kurkussa. Ei laji muuten olisi niin suosittu maailmalla.

Toiseksi viimeisellä kierroksella alkoi tapahtua. Vaikka rauhassa ajelinkin, niin päätin kuitenkin koittaa ohi CCH:n kaksikosta. Ensimmäisestä kaverista pääsinkin ohi kuin varkain, hän nimittäin kaatui ruohonyppylän laskussa, oikein kunnon OTB-klossit-kines-kuperkeikka ja toinenkin kaveri jäi taakse ja ikään kuin hävisi kuvioista.
Viimeiselle kierrokselle lähtiessäni edelläni meni järjestävän seuran asussa hieman tuhdimpi kaveri ja ajattelin vielä tsempata ja painella ohi hänestä. Köröttelin sitten peesissä aivan maalialueelle asti ja hieman ennen esteitä hyökkäsin ja loikin esteet yli sulavasti ja vauhdilla. Äkkiä takaisin pyörän selkään ja poljin karkuun. Zeuksen kaveri jäi kuin tikku scheisseen ja kaikki näytti hyvältä kun jäljellä oli enää viimeinen mutka ja 100 metrin loppusuora.

Sitten kuului riks, raks ja poks ja tajusin heti, että takavaihtaja oli pinnojen välissä. No, eipä luovuteta vaan otetaan pyörä kantoon lajin hengen mukaisesti ja juostaan loppu matka maaliin. Paitsi että polkupyörä on ajettuna nopeampi kuin kannettuna eli Zeuksen kaveri tuli heittämällä ohi ja tuloksekseni jäi 11. sija (21 osallistujasta).

Semisti tyytyväinen olin kuitenkin. Hauskaa oli ja tavoiteet olisivat täyttyneet 100 prosenttisesti ilman teknisiä murheita. (ei viimeinen ja mieluiten kympin sakkiin)...
Juhallekkaan en loppupeleissä hävinnyt kuin alle minuutin vaikka radalla näyttikin siltä, että Juha meni menojaan.

Ennen kotiin lähtöä katselimme vielä junnujen ja naisten lähtöjä ja meno oli komeaa kaikissa sarjoissa. Myöskin sen huomasi, miten rankka laji on. Niin suuria eroja nimittäin loppukierroksilla tuli kaikissa sarjoissa, jopa puolen tunnin kisoissa. Mutta kuten sanottu lajin rankkuudessa on sen viehätys. Kysy keneltä tahansa lajiin hurahtaneelta, niin yksi suurimmista kickseistä cyclocrossissa on juuri se ääretön raastavuus. Keho on hapoilla ja oksennus suussa koko ajan. Jopa tällainen laiska, huonokuntoinen vätys osaa nauttia siitä tunteesta.
Laji vaatii myös äärimmäistä pyöränkäsittelytaitoa, mikä sekin on osa viehätystä. Jotenkin palkitsevaa luikerella alas mutaista jyrkkää rinnettä ja pysyä pystyssä. Suosittelen.
Kapeat nakit alle ja mutaan möyrimään.

Väärä pyörä, väärä polku

Pitkäaikainen haaveeni cyclocross kisaan, ja eritoten VPCX-kisaan, osallistumisesta toteutui vihdoinkin kun osakilpailu sattui olemaan sopivan lähellä, vieläpä niin, että olin vapaalla.

Kyseessä oli siis VPCX-cupin Keimolan osakilpailu Vantaalla. VPCX:n tarkoitus on olla jonkin sortin epävirallinen vastapaino SPU:n haudanvakavalle kisatouhulle, päääpainon ollessa hauskanpidolla ja kaljan juonnilla. Ja kuten nimikin viittaa, tarkoitus on ajaa cyclocross-pyörillä polkuja mitä ei ole tarkoitettu cyclocross-pyörillä ajettavan.
Viralliset cyclocross kisat ajetaan pääasiassa puistoissa ja tasaisilla poluilla, missä esteet ovat ihmisen tekemiä. VPCX-kisoissa sen sijaan mennään metsään ja esteinä toimivat ojat, juuret, kivikot ja kaikki mikä sattuu eteen tupsahtamaan. Voisi sanoa, että kisaa ajetaan siellä, missä normaalit ihmiset ajavat maastopyörillä.
Osallistuminen on kaikille vapaata, eikä kalustorajoituksia ole. Tosin cupin pisteille pääsevät vain jäykällä keulalla varustetut droppitankofillari, missä on alle 2 tuuman renkaat.

Keimolan rata oli kuitenkin verrattain helppo, mikä sopi noviisille paremmin kuin hyvin. Kisa ajettiin keimolan hylätyn moottoriradan maastoissa ja lähtö- /maalipaikkana toimi keimolan legendaarinen toimitsijatorni. Jos joku ei tiedä, niin keimola on suomalaisen moottoriurheilun kehto ja mekka, mikä on tosin päässyt pahoin rapistumaan ja kohta sitäkään ei enää ole, kun se lanataan ja tilalle tehdään kerrostaloja.
Osa reitistä kulki pitkin vanhaa moottorirataa, eli asvaltilla. Asvaltti on tosin tarkoituksella rikottu ja  sisälsi paljon uria ja asvalttimöhkäleitä, mitä aiheuttivatkin runsaasti rengasrikkoja. Välillä mentiin metsään, hieman ajettiin hiekkatietä ja kaksi jalkautumista vaativaa estettäkin oli. Yksi mutainen jyrkkä mäki ja puomi, jonka ali piti mennä. Radalla oli myös runsaasti ns. tiikeriansoja eli suomeksi kuoppia, minkä pohjalta ajettiin. Yksi kierros oli noin neljä kilometriä. Kilpailun pituus oli tunti.

Kisapäivänä oli hieman omituinen keli. Välillä ropsautteli vettä ja aurinko paistoi ilman ollessa noin 17 asteen kieppeillä. Vesikuuroista huolimatta rata pysyi hyvässä kunnossa ja pohja kovana eli ei mennyt mutapainiksi.
Olin hieman kahden vaiheilla pyörävalinnan ja rengasvalinnan suhteen. Lähteäkkö vaihdepyörällä vai sinkulalla, laittaakko karkeammalla nappulalla varustettua pistosuojaamatonta kumia vai pistosuojattua rullaavampaa rengasta.
Päätin kuitenkin lähteä hieman VPCX-henkeen paremmin sopivammalla vaihteettomalla pyörällä, missä oli pistosuojatut Schwalben CX compit. Rengasvalintaan olin tyytyväinen, sillä moni koki rengasrikkoja ja rata oli suurimmaksi osaksi kovaa pohjaa eikä hirmupitoa juurikaan tarvittu.
Vaihteita olisin kaivannut lähinnä lopun pitkässä ja loivassa nousussa, mutta muuten pyörävalintakin oli ihan OK.

Osallistujia oli miesten sarjassa 21 ja naisten sarjassa kaksi! Tavoitteeni oli, että en ole viimeinen eikä kärki ohita kierroksella.

Osallistujia ja yleisöä oli mukavasti

Suurin osa kisaajista oli sen verran tiukannäköisiä fillaristeja, että mietin kuinkahan käy. Onneksi mukana oli kuitenkin tavallisen pulliaisenkin näköisiä janttereita, joten ykköstavoite näytti todennäköiseltä. Kakkostavoite ei niinkään.
En lämmitellyt ollenkaan enkä tutustunut rataan ennen kisaa, joten ajattelin mennä ekan kierroksen rauhassa porukan hännillä ja kiristää sitten vauhtia. Ajelinkin alussa rauhassa yhden naisen ja yhden maastopyöräilijän peesissä, mutta parin kilometrin jälkeen alkoi hissuttelu kypsyttää ja lisäsin vauhtia. Pääsin äkkiä karkuun torsoista ja aloin jahtaamaan muita.

Rentoa meininkiä...

Moni kärsi rengasrikon

Ajelin oikeastaan kaikki kierrokset melkein samaa tahtia enkä olisi paljoa kovempaa jaksanutkaan.
Ainut missä olisin pystynyt voittamaan aikaa oli, että en olisi alussa hidastellut jonon hännillä vaan olisin heti alkanut polkea omaa tahtia. Ainakin minuutin olisin saanut myös pois jos klossini eivät olis menneet tukkoon joka jalkautumisessa. Parisataa metriä jokaisesta jalkautumisesta sai kopistella kenkiä polkimiin, että muta irtoaisi eikä polkemisesta tullut mitään.
Yhden kerran kaaduin, koska tulin hieman ylikovaa mutkaan ja eturenkaasta loppui pito soralla. Muutaman kerran ajoin myöskin hieman liian kovaa tiikeriansoihin ja kaatuminen oli lähellä.

Viimeisellä kierroksella tappavan tasainen dieselvauhtini alkoi kantaa hetelmää ja pyöräilijöitä alkoi tulla selkä edellä vastaan. Heti viimeiselle kierrokselle lähtiessäni ohitin yhden maastosinkulamiehen ja puoli kilometriä ennen maalia ohitin cyclomiehen ja pääsin toisen crossarin kantaan. Samassa puomin alituksessa meni myöskin kärki ohi kierroksella. Puomin alituksen jälkeen oli edessä pitkä raskas loiva nousu, pikku syherö ja alle 200 metrin spurtti maaliin moottoriradan pohjaa pitkin. Ajattelin roikkua nousun edellä menneen kannassa, mutta tunsinkin itseni yht'äkkiä vahvaksi ja havaitsin heikkoutta vastustajassa joten päätin hyökätä jo nousussa.
Putkelle, heinikon kautta ohi ja hulluna karkuun. Syherön kikkailin läpi ylikovaa ja asvaltilla kaasutin ihan hulluna karkuun. Maalissa huomasin, että kaikki tämä turhaan. Ei se sälli ollut jaksanut lähteä enää perään. Sijoitus siis 12. Valitettavasti vain 9 parasta sai cupin pisteitä.

Lähdössä hymyilytti

Kisassa ei hymyilyttänyt

Maalissa hymyilytti

Tyytyväinen olin joka tapauksessa. Rata oli hauska, jaksoin hyvin, en ollut lähellekkään viimeinen ja koko tapahtuma oli kaikin puolin täysi kymppi. Harmi vaan, että en jäänyt paikalle jälkipelejä varten. Paikalla kun näytti olevan ruokaa, kaljaa ja hyvää porukkaa.
Toivottavasti pääsen vielä osallistumaan toiseenkin VPCX-osakilpailuun tänä vuonna ja keväällä varmaan järjestetään vielä kaksi osakilpailua. Ainakin talvi-VPCX. Harkinnassa on ollut myös jos järjestäisi itse osakilpailun Turkuun, tarkemmin sanottuna Raisioon haunisiin. Ratakin on oikeastaan valmiina... No, olen tunnetusti niin aikaansaava ihminen, että tämä haave tuskin koskaan toteutuu, ainakaan lähitulevaisuudessa.

Tulokset:

VPCX 1/4: Keimola

Miehet:

1. Teemu Viholainen 6 kierrosta, 10 pistettä
2. Erkko Salonen, 8 pistettä
3. Kare Eskola, 7 pistettä
4. Paulus Palmqvist (F), 6 pistettä
5. Jarno Kyllönen, 5 pistettä
6. Samuli Mäkinen (F), 4 pistettä
7. Airto Vienola, 3 pistettä
8. Aki Heinonen, 2 pistettä
9. Lauri Pulakka, 1 piste
10. Petri Lindqvist (t), 5 kierrosta
11. Olli Anttonen (F)
12. Tapio Viiri
13. Sami Martikainen
14. Mathias Lindholm
15. Raphael Gardette (t)
16. Teemu Kalvas (t)
17. Harri Kangas, 4 kierrosta
18. Petri Kalsi
19. Ilkka Jaakkola
20. Juha Witting (t), 3 kierrosta
21. Reijo Lattu, 2 kierrosta

Naiset:

1. Eeva Makkonen, 5 kierrosta, 10 pistettä
2. Nina Österholm, 3 kierrosta, 8 pistettä

(F) tarkoittaa fiksiä ja (t) teknistä murhetta.

Tour de Saimaa eli blogin lukijamatka itä-Suomeen

Tuli siis tehtyä vihdoin hieman pidempi pyöräretki, tarkemmin sanottuna reilu 500 kilometriä noin viikossa. Kun pohdiskelin matkalla, että mitähän tästä kirjottaisi, totesi Joope, että: ”ei mitään, kaikki blogin lukijathan ovat täällä mukana.”
Mitään matkakertomusta en siis aio sen enempää kirjoittaa, vaan keskityn kertomaan kokemuksiani varusteista, reiteistä ja yleensä matkapyöräilystä.

Suunnitelma

Reittiä suunniteltiin pitkään ja hartaasti ja se ehtikin muuttua paljon ja monta kertaa ennen kesää. Alkuperäinen suunnitelma oli tulla Imatralta Helsinkiin ja sieltä edelleen Turkuun. Joku kuitenkin keksi, että kesäisin tuulee lounaasta eli käänsimme reitin toiseen suuntaa, mistä edelleen keksimme Lahti – Imatra – Koli – Kuopio, mutta lopulliseksi reitiksi typistyi Iitti – Jaala – Utti – Imatra – Savonlinna – Sulkava, koska pojat (Pekka ja Joope) halusivat mennä Sulkavan suursoutuihin.
Matkaan varasimme kuusi päivää, koska matkan varrella olisi poikkeuksellisen paljon nähtävää ja koettavaa.

Varusteet

Lähes kaikki varusteet löytyivät jo valmiina, mutta jotain pientä jouduin ostamaan erikseen reissua varten. Ostin partiokaupasta pieniä purnukoita mausteita ja pesuaineita varten. Lisäksi ostin ns. pesupussin pyykinpesua varten sekä uuden kevyemmän ja vesitiiviin karttalaukun.
Päivän sana oli siis kevennys. Vaikka olen aina vähän repeillyt grammanviilajille, niin nyt olin itsekin kalavaa'an kanssa punnitsemassa kamoja, sillä liika paino vaikuttaa ajettavuuteen todella paljon. Esimerkiksi puhallettava Halti 500lite makuualusta vaihtui viimehetkellä 160 grammaa kevyempään solumuovipatjaan.
Teltasta otin pois ylimääräiset kiilat ja narut ja sain painon laskemaan lähes 300 grammaa.
No ei homma sentään aivan täysin lähtenyt lapasesta, mutta monta varustetta mietti kahteen kertaan, että tarvitsenko sitä. Yhtään pitkää paitaa en ottanut mukaan vaan ajattelin pärjääväni pelkillä irtohihoilla.

Lopullinen varustelista oli kutakuinkin:

Hygienia:
    shamppoo (pikkupurnukassa)
    hammasharja
    tahna(pikkupurnukassa)
    aurinkorasva
    piilareita
    pyyhe
    dödö
    särkylääke
    laastari
    nenäliina
    vessapaperi
    urheiluteippi
    savett
    pyykkiaine(pikkupurnukassa)
    hyttysmyrkky
    hyttyssavu

Vaatetus:
    ajoasu (succis, villapaita)
    aluspaita
    Gore-pökät(sadeasu)
    Gore Tex takki(sadeasu)
    irtohihat
    tuuliliivi
    hanskat
    Buff
    lippis
    Shortsit
    2x t-paita
    3x kalisit
    2x ohuet sukat
    lämpimät sukat
    boxerit
    uikkari
    Epäkengät (Sanouk)

Ruokailu:
    muki
    luha
    kattila
    rb-polttimo
    esbit
    trangiapihit
    pesusieni
    tiskiaine(pikkupurnukka)
    3x aamiainen + ruoka
    kahvi+sokeri
    suola(pikkupurnukka)

Majoitus:
    teltta (Eureka! Spitfire duo)
    makuupussi (Ajungilak kompakt lite)
    makuualusta
    Petzl

Varaosa:
    multitool
    varasisuri
    paikkarasia
    JESARI
    missing link
    Ultremo päälirengas (195g !!!)

Elektroniikka:
    Kamera (Olympos uTough)
    USB-laturi
    kännykkä
    laturi
    kuulokkeet
    gorillapod

Muut:
lukko
    Karttamuovi
    juomapullo 1l
    Kännyteline
    energiapatukoita
    kartat
    kynä
    paperia
    pelikortit
    kypärä
    BBB-ajolasit
    North Face juomareppu
    Ortlieb 35l merimiessäkki
    Ortlieb kännnykkäkotelo
    2x Ortlieb Cityroller 20l takalaukku


Fillarihan oli siis Kona Jake The Snake, missä alla 28mm Schwalbe Marathon Supremet ja takatarikkana joku random Ajopyörän roskiksesta. Painoa kertyi kaiken kaikkiaan 120 kiloa, mistä 92 kg oli kuskia, reilu 10 kiloa pyörää, 3,5 kiloa vettä ja loput varusteita ja laukkuja. Yllättävän paljon sitä kertyi, tosin kuski on läski ja kamaa oli sen verran paljon, että mistään ei tarvinnut tinkiä.

Jälkikäteen ajateltuna ainoat tavarat, mitä en käyttänyt matkalla olivat lämpimät sukat ja ajohanskat. Ajohanskoja tosin olisi voinut käyttää ekana päivänä, koska oli aika kylmä, mutta en jaksanut kaivaa niitä. Täydellinen varustus toisin sanoen.
Varaosia ei voi laske turhaksi, vaikka en niitä tarvinnutkaan sisärengasta lukuunottamatta.

Reitti

Menimme siis Helsingistä lähijunalla Kausalaan, Iittiin, mistä poljimme Jaalan kautta Verlan tehdasmuseoon ja UNESCOn maailmanperintökohteeseen. Ihan OK paikka, vaikka ei ulkoa päin mikään erikoinen ollutkaan. Aika pieni, jos vertaa vaikka Lappeenrannan monen neliökilometrin kokoiseen paperitehdasalueeseen (okei huono vertaus). Rakennus oli toki kaunis, mutta sisätilat olivatkin sitten aivan muuta. Täydellinen toimiva tehdas alkuperäisessä kunnossa. Suosittelen.

 Verlasta jatkoimme hieman pienempiä teitä Valkealan kautta Uttiin. Koska olimme päättäneet vältellä kuutostietä kuin ruttoa päädyimme tällä välillä melkoisille pikkuteille, mikä oli pelkästään hyvä juttu. Saimme jopa taluttaa pyöriä umpimetsässä pari kertaa. Nämä ovat kuitenkin niitä pieniä asioita, mitkä tekevät pyöräretkestä seikkailun. On aivan eri fiilis tunkata pyörää varvikossa tai tuskailla kieli keskellä suuta upottavaa kinttupolkua pitkin, kuin körötellä yhtä ja samaa maantien laitaa kilometri tolkulla. Luumäelle kuitenkin päästiin ja löysimmekin aika mielenkiintoisen yöpaikan. Pekka huomasi kartassa laavun kuvan, joten päätimme käydä katsastamassa paikan ja paikalla totta tosiaan oli laavu, puita, puucee ja oma hiekkaranta. Ja hyttysiä.

Tätä on pyöräretkeilyä parhaimillaan...

Kolmas päivä tarjosi hellettä ja nähtävyyksiä. Heti ensi alkuun kävimme tutustumassa salpa-linjaan, mikä olikin mielenkiintoinen rakennelma ja siellä olisi saanut menemään koko päivän, mutta kello tikitti ja karavaani kulki. Luumäeltä koukkasimme maisemareitille Lemin kautta, välttääksemme jälleen kuutostien. Kuuma oli ja ylämäkiä piisasi, mutta maisemien puolesta kelpasi hikoilla. Lemiltä eteen päin oli koko tien päällyste uusittu ja vaikka uusi asvaltti on pyöräilijän unelma, kaikella on rajansa. Nimittäin aivan uunituore asvaltti upottaa, on kuin tervassa ajaisi ja kaiken lisäksi se takertuu renkaaseen ja sen mukana renkaaseen tarttuvat kaikki pikkukivet sun muut scheisset tien pinnasta, mistä ne edelleen jatkavat keskihakuvoiman ansiosta tangentin suuntaisesti matkaa pyörän kuljettajan kasvoille. Tätä jatkui useita kilometrejä ja asvalttimiehetkin naureskelivat meille. Tietyön jälkeen yritimme rapsuttaa pikeä renkaista, mutta eihän se mihinkään lähtenyt. Ainoaksi konstiksi jäi siis ajaa ja odottaa, että pinta kuluu pois renkaasta. Seuraavat kilometrit olivatkin kuin olisi ajanut umpirautaisilla renkailla, mutta lopulta pikipinta kului pois ja pääsimme Lappeenrantaan.

Panssari- vaan ei fillariestetitä

Lappeenrannassa tsekkasimme toki Saimaan kanavan ja onneksemme venäläinen rahtilaiva sattui juuri tulemaan sulkuun kun olimme mestoilla. Aika tiukkaa teki, mutta läpi sujahti.
Lappeenrannasta jatkoimme matkaa Imatralle osin matkan parasta pyörätietä ja osin kälyistä kärrypolkua pitkin. Imatralla teimme pikaisen pysähdyksen eli ihmettelimme valtionhotellia, koskea, voimalaa ja vuoksensaaren hiidenkirnuja ja luonnonihmeitä. Kertakaikkisen hieno paikka, Imatra, ja sinne pitää päästä joskus toistekin ja paremmalla ajalla.

Imatralta jatkoimme vielä Immolaan uimarannalle yöksi ja jälleen valintamme yöpaikaksi osoittautui täyden kympin paikaksi. Joope tosin voi olla asiasta hieman eri mieltä, mutta ei siitä sen enempää.

Ennen lähtöä tiesin pari asiaa varmaksi. Jollakin puhkeaa kumi, matkalla on hyttysiä ja minulla ja Pekalla palaa jossain vaiheessa hihat toisiimme. No, tämä oli se päivä. Kitkaa aiheutti hidas etenemisemme ja eritoten sen syyt. Ts. johtuiko huono etenemisemme siitä, että poljimme liian hiljaa vai siitä, että eräs nimeämätön henkilö porukastamme tykkää nukkua kaksi tuntia pidempään kuin muut ja jolla muutenkin kestää kaikki puoli tuntia viiva tunnin pidempään kuin kaikilla muilla. No selvyyttä tähän ei saatu, mutta kenties adrenaliini- ja agressioboostista johtuen päivästä tuli pisin päivämme ja poljimme yli 130 kilometriä. Päivä oli myöskin kuumin, yli 30 astetta.
Tähän väliin mahtui rajavyöhykettä, punkaharjua, kyyttöburgeria, vittumaista maantien laitaa ja paljon yöpaikan etsimistä. Noin kaksikymmentä kilometriä ajelimme tarkistaen joka lammen ja järven rannan etsien sopivaa yöpaikkaa, mutta mistään ei löytynyt. Joko rannat olivat täynnä mökkejä tai sitten maasto ei antanut periksi teltan pystytykseen. Lopulta aloimme olemaan jo Savonlinnassa ja napsautin GPS:n päälle ja ruudulla näkyi mielenkiintoinen viheralue järven rannassa ja päätimme käydä tarkistamassa sen. Paikka osottautui uimarannaksi ja pienvenesatamaksi, toisin sanoen täyden kympin yöpaikaksi.

Immolan uimaranta

Kyyttöburger

Yöpaikka Savonlinnassa

Hyvin nukutun yön jälkeen lähdimme kohti Savonlinnaa, missä söimme ja joimme hyvin sekä tutustuimme Olavinlinnaan. Koska matkaa Sulkavalle ei ollut kuin 40 kilometriä otimme päivän rennosti ja vietimme aikaa Savonlinnassa. Savonlinnasta Sulkavalle valitsimme jälleen pikkuisen hiekkatien, minkä missasimme aluksi ja päädyimme lossirantaan, missä kävimme uimassa.
Kun oikea tienhaara vihdoin löytyi oli edessämme kaksikymmentä kilometriä nimismiehenkiharaa pölyä ja katumaastureita. Aika vittumainen pätkä, mutta perille päästiin ja se oikaisi matkassa hieman.

Sulkavalla pojat alkoivat valmistautua soutuun ostamalla urheilu- ja palautusjuomia, minä illanviettoon ostamalla tuhottomasti kaljaa. Yöpaikkamme oli tällä kertaa koulun piha ja ainoa maksullinen paikka koko retkellä. Samalla se oli myöskin paskin mahdollinen yöpaikka, kiitos mekastavien lapsien ja möykkäävien humalaisten aikuisten.

Yöpaikka Sulkavalla

Paikallinen kuppila

Soutustadion

Kiitos baarikierroksen, aamulla olo oli sellainen, että ei paljoa napsinut lähteä katsomaan poikien soutua, mutta pari lihalörtsyä myöhemmin, raahauduin soutustadionille odottamaan Pekan ja Joopen maaliin tuloa.

Seremonioiden, palkintojenjaon ja ruokailun jälkeen päätimme jatkaa kukin tahollamme matkaa Juvalle. Ts. Pekka lähti yksin pyöräilemään Juvalle suorinta tietä, mistä hän jatkoi bussilla matkaa kotiin vielä samana iltana. Me jäimme Joopen kanssa vielä uimaan ja kuosiutumaan Sulkavalle ja illan viiletessä aloimme polkea Juvalle retken ehdottomasti eeppisintä pikkutiepätkää pitkin.
Ajoimme siis Kyrsyän kautta Juvalle pientä hiekkatietä pitkin, mikä oli matkan kohokohta. Nousua, laskua ja auringon laskiessa etelä-savolainen maalaismaisema näytti parhaat puolensa sihen malliin, että oli pakko pari kertaa sammuttaa pyörä ja jäädä paikoilleen ihmettelemään kotimaan kauneutta.
Tässä taas yksi pyörämatkailun parhaita puolia. Sitä eksyy tuntemattomille teille, mille ei muuten ehkä tulisi mentyä ja pyörän selästä ehtii näkemään ja kokemaan paljon enemmän kuin auton ikkunan takaa. Kokemus on kokonaisvaltainen, kun auringon viime säteet iskevät silmään, viileä iltatuuli puhaltaa naamaan ja lehmän paska tunkeutuu sieraimiin; tuntee elävänsä maisemaa...

Juvalta löysimme nopeasti taas itsemme taas uimarannalta nukkumasta. Kävimme tosin katsomassa paria muutakin paikkaa, mutta läheltä "keskustaa" löytyi melkoisen pitkä ranta, mistä löyty sopiva pusikko teltalle ja riippumatolle.

Aamulla päätin lähteä aamukahville/-tuplalle läheiselle huoltoasemalle, mikä sattui olemaan kiinni. No, kartan mukaan neljän kilometrin päässä oli toinen huoltoasema ja sijainnista päätellen ABC. Polkaisin siis sinne, tuplasin ja join kahvit. Harvoin tulee poljettua kahdeksaa kilometriä vessakäynnin takia.
Kun Joope heräsi, pakkasimme kamat ja suuntasimme takaisin Abceelle tappamaan aikaa ennen bussin lähtöä. Mielessä kävi, että olisimme jatkaneet matkaa enoni luokse Rautalammille, koska sinne ei olisi ollut kuin noin 100 km matkaa, mutta oikeastaan olimme molemmat aika täynnä pyöräretkeä tässä vaiheessa ja mikä parasta, melkein heti kun pääsimme bussiin, alkoi sataa. Kaatamalla.

Sateen olimme onnistuneet välttämään koko matkan ja onnistuimme siinä vielä kerran. Reilun viiden tunnin istumisen jälkeen olimme kotona Turussa, mistä minä poljin kotiini viisi kilometriä ja Joope sutaisi vielä Mynämäelle 35 kilometriä.


Mitä jäi käteen?

Ainakin se on selvää, että jos haluaa toimivia ja kestäviä varusteita, kannattaa luottaa saksalaiseen laatuun. Ortliebin sivulaukut ovat kertakaikkiaan niin pomminkestävät, yksinkertaiset ja toimivat laukut, että olisi hölmöä käyttää mitään muita. Toinen toimiva saksalaisvaruste olivat Schwalben renkaat. Minulla ja Joopella olivat malliston 28mm Marathon Supremet ja Pekalla saman kokoiset Marathon Plussat. Yksi ainoa rengasrikko tuli matkalla ja sekin johtui allekirjoittaneen laiskuudesta, sillä kyseessä oli liian vähäisestä rengaspaineesta johtunut ns. snakebite-tyyppinen rikko.
Toisin sanoen yksikään kivi, piikki, lasinsiru tai muu terävä esine ei tunkeutunut saksalaisen pistosuojauksen läpi. Ja kumimme näkivät sellaista kivikkoa, tienpintaa ja kinttupolkua, että ne ovat osassa maista kielletty alle 18-vuotiailta.


Suosi paikallista

Ruokailun hoidimme aika 50/60 jaolla tienvarsiravintolat/omat sapuskit. Aamiaisen laitoin itse eli kokkasin vettä ½ litraa, mistä riitti sopivasti yhteen kahvikupilliseen ja 0,3 dl Adventure Meal muroaamiaiseen. Tien päällä nautiskelimme ravintoloiden ja kuppiloiden antimista. Illalla yöpaikassa keitin jälleen vettä ja söin
pussiruokaa.

Perus illallissetti

Kokkailua Savonlinnassa

Vanha sanonta paikallisen suosimisesta on kyllä nykyään vähän niin ja näin. Syöpä-ryhmän ABC syöpä-asemia kun on joka kylässä ja tienristeyksessä, mikä taas on vaikuttanut siihen, että laadukkaita paikallisia soittoruokalaita ei vaan kertakaikkiaan ole.

Pahimillaan koimme tämän Joutsenossa, missä päätimme suosia paikallista ja ruokalistakin vaikutti hyvältä. Siinä sitten odottelimme häränperseitämme ja kuuntelimme miten mikro kilahteli keittiössä. Koko karmeuden kruunasi pöytätuuletin joka "puhalsi persiljan lattialle..."
Lautasella oli siis mikrossa lämmmitettyjä Finduksen wokkivihanneksia, pakkasesta pannulle heitetty pihvi, Oolannin lohkoperunoita ja Knorrin mitälie-valmiskastiketta. Koko komeuden hinta oli vaivaiset 18 ecua niin ja puolen litran limu maksoi 4 euroa. Tässä tilanteessa todella kaipasi ABC:n tasaista yllätyksetöntä ja halpaa rekkamiesmättöä.

Poikkeuksiakin oli. Verlan kahvilasta sai ensinäkin niin eeppiset aamiaismuffinsit (mustikka ja tonnikala), että päätimme jäädä lounaallekin, mikä todella kannatti. Verlan kiusaus-buffet on ehkä parasta mitä olen ikinä kokenut.

Verlan verraton kahvila

Myös Punkaharjun torilta ostetut muikkukukot ja letut ravitsivat matkamiehiä. Punkaharjulla söimme myöskin taatusti paikallisen kyyttöburgerin, joka oli niin lähiruokaa, että tarjoilija suurinpiirtein teurasti kyytön, kaivoi potut maasta ja niitti viljat silmiemme edessä.
Erityismaininta myöskin Savonlinnan erikoisuudelle lörtsylle. Eritoten liha-sellaisella neljällä nakilla. Paras lihapiirakka ikinä! Jää Helsingin kauppatorin "maailman parhaat" lihikset kakkoseksi.

Niin ja kyllä se täytyy myöntää, että ABC on melkoinen pelastus matkamiehelle. Abcilla sai lukea päivän lehdet, levätä, syödä halvalla  ja latailla puhelimen akkuja sun muuta. Tiesi mitä saa kun kaarsi ABC:lle; sitä nimittäin mitä tilasi.


Mitä opimme tästä?


Oikeastaan kaikki meni niin putkeen, että kyseessä oli melkein malliesimerkki onnistuneesta pyöräretkestä. Jos haluaa toteuttaa täydellisen pyöräretken, niin apinoi meitä. Eli:

- Laita pyörään pistosuojatut renkaat ja pidä paineet maksimissa. Ei tule ikäviä rengasrikkoja.
- Hanki yksinkertaiset ja laadukkaat laukut, sun muut. Ei tule yllätyksiä ja toimivat varmasti.
- Suunnittele reitti pikkuteitä pitkin. Saatat yllättyä mukavasti, eikä liikenne stressaa.
- Vain tarpeellinen mukaan! Pidä varustus niin keveänä kuin mahdollista. Vaikuttaa ajomukavuuteen yli 9000 prosenttia.
- Älä pelkää kinttupolkuja ja huonoja alustoja. Sieltä löytyy ne parhaat seikkailut ja hienoimmat maisemat.
- Uimarannat ovat loistavia yöpaikkoja. Tasaista maata, peseytymis mahdollisuus ja usein löytyy jopa jonkin sortin puuceekin aamutarpeille.
- Muista, että jos alkaa vituttamaan polkeminen, niin bussilla pääsee kätevästi kotiin mistä päin Suomea tahansa.
- Osta Sanoukit!

Fillarin lisämaksu 5€